Annan päivis

Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Siirry alas

Annan päivis

Viesti  Jewell lähetetty Ti Heinä 21, 2015 5:33 am

TELL ANOTHER JOKE NI
welshtamma "Anna"
hoitaja Emmanoora




Viimeinen muokkaaja, Jewell pvm Ke Heinä 22, 2015 11:56 am, muokattu 1 kertaa

_________________
THERE ARE FAR, FAR BETTER THINGS AHEAD THAN ANY WE LEAVE BEHIND
C.S. Lewis


avatar © Daniela S. Nassetti CC BY-NC-ND 2.0 (flickr.com)
avatar
Jewell
Tallin omistaja
Tallin omistaja

Viestien lukumäärä : 561
Join date : 04.02.2013
Ikä : 28
Paikkakunta : Räpäkkö

Näytä käyttäjän tiedot http://leijis.palstani.com

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Annan päivis

Viesti  Emmanoora lähetetty Ti Heinä 21, 2015 9:10 am

Ensimmäistä kertaa eksyksissä (1HM)

Jostain syystä ihmiset aina nauroi meidän uusioperheelle. Periaatteessa meidän (uusio)perhe oli ihan tavallinen: kaksi keski-ikäistä aikuista (vieläpä mies ja nainen) ja kolme enemmän tai vähemmän teini-ikäistä tyttöä. Noora ja Emma oli sitä mieltä, että se johtuu musta. Ja mä olin luonnollisesti sitä mieltä, että syy on nimenomaan Emman ja Nooran. Ei ole mun syy, että Pasi on sattunut nimeämään tyttönsä niin, että ne on puoliksi mun kaimoja!

Äiti ja Pasi oli edelleen tosi huvittuneita tästä yhteensattumasta, mutta mua ärsytti. Kun äiti kutsui mua ja alkoi huutamaan: ”Emma…!”, Emma ilmestyi paikalle. Kännykkää selaava Noora puolestaan kuuli vain mun nimen loppuosan, Nooran, ja alkoi kysellä. Ja mä luonnollisesti ilmestyin paikalle aina, kun kuulin nimen Emma tai Noora, koska en voinut olla varma, että nimen toinen osa olisi jäänyt minulta kuulematta. Joten, jos äiti tai Pasi huusi mun nimen, me kaikki tytöt ilmestyttiin paikalle. Ihan sairaan kivaa…

Olin jo kolme kertaa tänä aamuna ärsyyntynyt tästä asiasta. Heräsin siihen, että joku huusi mun nimeä ja kun raahauduin portaita alakertaan, vastaan käveli ärtynyt Noora, joka syytti mua siitä, että se oli joutunut tulemaan alakertaan kesken meikkaamisen. Ei ollut mun syy, että se oli luullut itseään kutsuttavan, ajattelin ja tokaisin mielipiteeni sille. Noora veti kamalat raivarit ja juoksi huoneeseensa ovet paukkuen. Sillä oli kuulemma treffit, joten se tarvitsi rauhaa. Myöhemmin olin suihkussa, kun kuulin jonkun kutsuvan mua. Tietysti Pasi oli kutsunut juuri Emmaa ja nauroi mulle, kun tulin pyyhkeeseen kietoutuneena kyselemään. Ja vielä ennen Leijonalaaksoon lähtöä jouduin kääntymään takaisin, kun äiti huusi Nooralle jotain. Mun pää oli räjähtämispisteessä, joten sotkin pyörälläni vartin matkan kahdessatoista minuutissa. Tämän suorituksen jälkeen jäinkin nojailemaan polkupyörään hullusti läähättäen.

Olin käynyt Leijiksessä vain kerran pikaisesti kääntymässä, enkä siis tutustunut paikkoihin sen paremmin. Tykkäsin kuitenkin siitä koivukujasta ja suomalaisuudesta, jota koko paikka yleisesti henki. Parkkipaikalle näkyvä päärakennus ja sen edessä olevat kukkapenkit toivotti mut tervetulleeksi paratiisiin. Ilmakin oli ihan hyvä, Suomen kesäkin alkoi pikku hiljaa saapua. Eihän siinä mennyt kuin heinäkuun puoliväliin, ajattelin ja lähdin kävelemään hietikkoa pitkin päärakennuksen ohi. Jotenkin siitä kaikesta tuli mieleen juhannus. Täydellinen suomalainen talo, jonka takana yhtä täydellinen järvi, jossa pulikoitiin pitkälti yöhön. Ja rannalla paistettaisiin makkaraa. Järven toisella puolella näkyisi ehkä juhannuskokko, lasten leikeistä kuuluisivat äänet kaikkialle ja kaikki hymyilisivät kuin lottovoittajat. Illan hämärtyessä lapset nukahtaisivat telttaan ja aikuisille jäisi omaa aikaa. Elovena-tytöt ja suomineidot löytäisivät sen oikean tai ainakin sellainen tupsahtaisi heidän uniinsa…

Puistelin päätäni ja yritin keksiä, mihin suuntaan kannattaisi lähteä. Päärakennuksen jälkeen eteen ilmestyi sellainen sekametelisoppa, etten olisi osannut suunnistaa edes järvenrantaan ilman navigaattoria. Tarhoja, kenttä, maneesi ja kauempana erottuvia erilaisia rakennuksia, eikä harmainta aavistusta, mihin suuntaan kannattaisi lähteä. Oliko siitä kesäkuusta muka niin kauan, että olin ehtinyt unohtaa ihan kaikki paikat… Mun sisällä asui kuitenkin hyvin pieni (ja huono) suunnistaja, joka käski mua kävelemään eteenpäin. Ja koska mun edessä jatkui tie, joka kaartoi pienen kentän ja maneesin väliin, mun ei auttanut muu kuin kävellä. Eihän kukaan voisi eksyä suomalaisella ratsastuskoululla? Eihän?

Koska vastaan tulevan tarhan takana näkyi vielä valtava rakennus, mä jatkoin eteenpäin ja onnistuin löytämään oven. (Jee!) Mun pienet aivoni olivat kuitenkin jo seonneet, sillä oikealla näkyi toinenkin tallia muistuttava rakennus ja vielä senkin takana koko joukko erilaisia rakennuksia. Päätin kuitenkin pitää tämän seikkailuna, joten työnnyin siitä isoimman tallin ovesta sisään. Se oli iso virhe.

Mä olen utelias ihminen, mutta mulla on sille järkevä selitys. Uteliaisuus mahdollistaa erilaisten uusien asioiden löytymisen ja uusia asioita kirjailija tarttee. Ja koska musta tulee kirjailijan, mun kuuluu olla utelias. Pari minuuttia myöhemmin mä en ollut asiasta enää niinkään varma. Käveltyäni hetken aikaa ympärilleni katsellen, lopputulos oli seuraava: seisoin tallin käytävällä eksyksissä, mun ympärillä oli ovi ainakin kymmeniin karsinoihin ja lisäksi kolme muuta ovea. Mä olin hukassa. Vaisto käski pakenemaan, joten ryntäsin kohti ensimmäistä ovea. Sen oli pakko olla ulko-ovi, se näytti ihan siltä! Mun vaisto oli kuitenkin täysin väärässä, sillä sen sijaan, että olisin seissyt siellä, mistä talliin pääsinkin, seisoin keskellä lantaa ja, mikä vielä pahempaa, kärpäsiä ynnä muita ötököitä. Ne hyökkäsivät heti mun kimppuun, vaikka seisoin paikoillani korkeintaan kymmenen sekuntia. Ne ei  ollut saaneet hetkeen ihmislihaa ja nyt niillä oli nälkä. Tai niin mä ainakin asian ajattalen.

Kun pääsin takaisin käytävälle, painoin tämän paikan mieleeni, ellen halunnut joutua uudestaan ötököiden ruuaksi. Varovasti kurkistin nurkan takana olevasta ovesta sisään. Kaikesta päätellen kyseessä oli satulahuone. Huh, turvallista aluetta, ajattelin ja palasin takaisin käytävälle. Kolmas ovi osoittautui sekin kulkureitiksi lantalaan, joten palasin takaisin päin umpikujaan päättyvästä käytävästä.

Kun olin kymmenen eksymistä ja yhtä koko tallin tutkimusretkeä rikkaampi, palasin pääovelle. Halusin varmistaa, ettei Anna vain asunut tässä tallissa. Kyllä, tiesin karsinoita olevan satoja, mutta mulla ei ollut muuta kuin aikaa. Toistaiseksi en ollut nähnyt ketään tai sitten mä en ollut vain ajatuksissani huomannut, eikä kukaan halunnut tulla mulle juttelemaan. (Jos näin oli, olin ehdottoman tyytyväinen.) Vartin myöhemmin olisin jo halunnut lopettaa, sillä olin eksynyt (taas) ja sen jälkeen onnistunut taas päätymään lantalaan. (Mitäs mä sanoinkaan siitä mun sisälläni asuvasta suunnistajasta?) Mutta mä olin päättäväinen ja olin päättänyt käydä kaikki karsinoiden ovissa roikkuvat nimilaput läpi, ellei Annaa löytyisi aiemmin. Käytyäni yhden käytävän vahingossa läpi kaksi kertaa, päädyin jonkinnäköiseen pieneen umpikujaan, joka muodostui muutamasta karsinasta. Kuinka ollakaan, ensimmäinen karsina heti satulahuoneen oven vieressä oli Annan. Painoin mieleeni karsinan sijainnin ja harjoittelin suunnistamaan sinne tallin pääovelta. Onneksi kukaan ei nähnyt, muuten mut olisi naurettu ulos talliporukasta alta aikayksikön…

Palatessani jälleen pääovelle, eteeni asteli tuhdisti meikattu nainen, jolla oli siniset latvat hiuksissa. Tämä kysyi heti, olinko kenties se uusi Annan hoitaja ja nyökättyäni sain iloisen vastauksen:
– Ai, kiva! Mä olen Inka ja voin näyttää sulle Annan karsinan. Eihän sitä muuten täältä 45 karsinan seasta löytäisikään.
En kehdannut Inkaa kieltääkään, vaan kävelin kiltisti perässä. Ärsytyksen määrä oli suunnaton, mutta tyydyin vain hymyilemään hiukan. Kun nainen sitten lähti puuhailemaan omiaan, huokaisin helpotuksesta ja päätin jatkaa seikkailuani.

Muihin talleihin en enää yrittänyt sisälle eksymisen pelossa, mutta pihapiirin tutkiminen voisi olla hyvä idea. Mä palasin samaa reittiä takaisin päärakennuksen eteen ja otin suunnan syvemmälle tallialueen sokkeloihin. Omenapuista muodostuva pieni pusikko, kuten sitä halusin sitä nimittää, varjosti nätisti pusikon reunalla könöttävää riippukeinua, jonka juuri ja juuri näki pienen mökin tapaisen takaa. Sitten tuli kasvimaa, jonka ääreen oli tallissa minua vastaan tullut Inka kumartunut. Voikukan lehtiä porkkanoiden seasta nyppivä nainen vilkaisi olkansa yli ja hymyili, mutta käännyin nopeasti pois. Pakoreitiksi valitsin pienemmän lantalan ohi kulkevan tien, vaikka näistä paikoista mulle oli kertynyt kokemuksia tänään jo ihan liikaa.

Tie päättyi pienemmän maneesin ja muutaman tarhan luo, mutta koska en halunnut enää törmätä kehenkään, päätin kiertää maneesin takaa. Nurmikkoa pitkin etenin parin tarhan luo, joiden takana Inka puuhaili hiljaa hyräillen. Hiippailin pienen tallirakennuksen toiselle puolelle. Vautsi, täällä on oma saari, ajattelin ja varmaan myös hihkaisin sen ääneen, mutta onneksi kukaan ei ollut mua näkemässä. Innosta täristen kipitin Nuuskamuikkusen siltaa pitkin pieneen saareen. (Ja kyllä, mulla on tapana nimetä asioita oman mieleni mukaan, joten jatkossa puhun nimenomaan Nuuskamuikkusen sillasta.) Kiersin sen ympäri ja jäin katselemaan järven yli. Vastakkainen ranta näkyi tänne asti. Tiesin heti, mikä olisi mun lempipaikka heti riippukeinun ja Annan seuran jälkeen. Tai mistä sitä saattoi tietää, millainen hirviöponi mulla olisi hoidokkina, ties vaikka mua olisi huijattu tamman luonteen suhteen.

Riippukeinussa istui ihka oikea mies. Se oli ummistanut silmänsä ja näytti nukkuvan. Ei mulla muuten ollut mitään miehiä vastaan, mutta tämä yksilö oli eriasia. Katsoin sitä hiukan arvostellen. Ei siinä varmaan muuten ollut mitään vikaa, mutta se paidattomuus mua häiritsi. Aivan kuin se olisi tajunnut mun katsovan sitä, se räväytti silmänsä auki ja virnisti.
– Kyllä mua saa ihan rauhassa ihailla, mies heitti, kun huomasi mun kääntyvän ympäri.
En mä sille vastannut, miksi olisinkaan, eihän se mun tapoihin kuulunut. Poikien jutut kuului jättää omaan arvoonsa, että niistä pääsisi eroon. Niinpä mä kipitin reippaasti jonkin näköisen mökin nurkan taa ja karkotin mielestäni kaiken maailman mustatukkaiset miehet, jotka kuvittelivat olevansa jotakin.

Lopulta törmäsin johonkin Marcukseeen, joka lupasi opastaa mut laitumelle Annaa katsomaan. Mä jopa uskalsin ihan itse pyytää apua, kun olin niin turhautunut tähän sekalaiseen paikkaan. Yhdeltä tammalaitumelta mä sen ponin sitten löysin, nätin, tummanruskean läsipään. Anna ei juossut karkuun, kun menin lähemmäs, vaan pysytteli kiltisti paikoillaan, nosti jopa päänsä ylös tulijaa katsellakseen. Rapsuttelin sitä varovasti harjanjuuresta, lepertelin kuin mikäkin hömppä ja vedin hevosentuoksua sieraimista sisään. Ai, että kun osasi olla ihanaa! Rapsuttelin hetken ja annoin Annan tutustua uuteen ihmiseen. Kun tamma sitten menetti mielenkiintonsa ja ruoho voitti, istuin sen viereen seuraamaan rauhallista laidunnusta.

Koska mulla ei ollut kiire, mä palasin vielä valtavaan päätalliin laitumelta tullessani. Kävelin hieman haparoiden Annan karsinalle ja siitä mä osasin kääntyä ympäri ja pujahtaa satulahuoneeseen. Hetken etsittyäni törmäsin ”Anna”-lappusella merkittyihin turkooseihin varusteisiin, joita mä hipelöin innostuneena. Vai kuka muka väittää, ettei ponien varusteet ole söpöjä? Ne varusteet oli yksi parhaita puolia ponin hoitajana, jos ponien persoonallisuutta ei lasketa. Martingaalin kohdalla mä kuitenkin pysähdyin. Tamma taisi olla aika energinen tapaus, tosin niinhän mulle oli kerrottukin. Palatessani karsinalle luin kuitenkin hoito-ohjeista, että ponilla pitäisi olla aina martingaalin. Mä taisin tosiaankin saada vastuulleni melkoisen formulan…

_________________
Profiilikuva © Greyerbaby
avatar
Emmanoora
Kotikissa
Kotikissa

Viestien lukumäärä : 14
Join date : 16.07.2015
Ikä : 16
Paikkakunta : Räpäkkö

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Annan päivis

Viesti  Emmanoora lähetetty Pe Elo 07, 2015 2:25 am

Mokailija (2HM)
Lämpötila oli vihdoin kohonnut sinne parinkymmenen asteen tuntumaan, aurinko paistoi valkoisten hattaroiden täplittämältä taivaalta ja elämä oli ihan okei. Viimeisestä viikonlopusta ennen koulun alkua kannatti repiä kaikki ilo irti, joten mä olin karannut Leijikseen. Kotona ei saanut kuitenkaan rauhaa äidin valitukselta tekemättömistä kotitöistä, (kuka muka siivoaa koko kesän?) puhumattakaan Nooran sydänsuruista. Sen säätö ei ollut ilmestynyt treffeille ja Noora-parka oli surun murtama. Siitäkin huolimatta, että kaikki lähialueen kundit olisivat ilomielin deittailleet mun puolisiskon kaltaista kaunotarta.

Saadakseni rauhaa mä olin siis paennut tallille. Omenatarha varjosti mukavasti riippukeinua, joten mun farkkujen verhoamat sääret ei kärähtäneet auringossa. Siinä mä istuin fiilistelemässä Tuija Lehtisen mahtavaa nuorten kirjaa, johon olin törmännyt kirjastossa ihan yllättäen. Se oli jostain -90-luvulta, mutta sisälsi mahtavaa huumoria. Yritin lopettaa tyrskimisen heti alkuunsa, mutta lopulta mahtava röhönauru vei voiton. Kello läheni kahtatoista, hevoset nuokkuivat tarhoissaan ja tallilla oli hiljaista. Vain mun äänekäs nauruni kaikui pitkin valtavia tiluksia, joilla suunnistaminen tuotti edelleen hiukan ongelmia. Ja jos tarkkoja oltiin, mä en ollut ihan varma missä Anna tarhaili. Mutta ei se haitannut, pääasia oli, että mä nautin elämästä just nyt!

Jossain vaiheessa paikalle ilmestyi parikymppinen ruskeaverikkö, ihan mukavan näköinen naikkonen, joka oli ilmeisesti tullut etsimään naurun lähdettä. Kysymykseen, mikä oli niin hauskaa, mä vastasin kirjaa heilauttamalla. Hetken muisteltuani mieleen ilmestyi nimi, jonka saatoin naiseen yhdistää. Nette kuulosti tosi tutulta, joskin harvinaiselta nimeltä, mutta saattoihan tallilla liikkua mitä tahansa kummajaisia. Tämä Nette ei jäänyt mun nimeä kyselemään, toivotti vaan antoisia lukuhetkiä ja hävisi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Loppujen lopuksi ei kuitenkaan enää tehnyt mieli lukea enempää, joten nousin ylös ja lähdin palauttamaan kirjaa omaan kaappiini aittaan.

Mikä siinä on, että silloin kun apua ihan oikeasti tarvitsee, ei ketään näy mailla halmeilla. Seisoessani turkoosi riimunnaru kourassa päätallin edessä, yritin kiivaasti muistella tarhojen paikkoja. Ei auttanut muu kuin lähteä kiertelemään niitä pieniä hiekkateitä tai –polkuja, miksi niitä nyt kutsuttiinkaan, löytääkseni hoitoponini. Lopulta nätti, ruskea poni näkyi nauttivan melkein pihan perimmäisen tarhan hiljaisuudesta ja puiden tarjoamasta varjosta. Yllättävän helposti Annan sai kiinni ja sitten me oikaistiin keskitallin ja isoimman kentän välistä suoraan päätallin eteen. Köytin Annan hoitopuomiin kiinni ja palasin sisälle harjoja hakemaan. Nyt alkaisi hoitoponin kuuraus!

Oli jotenkin mun tuuriani tupsahtaa päätallin ovesta ulos just sillä hetkellä, kun Nette ja Inka saapui paikalle. Eihän siinä muuten mitään, mutta Anna-kultapa oli päättänyt vetää pienen shown ja loikki parasta aikaa osittain takajaloillaan hoitopuomin toisessa päässä. Jos puomissa ei olisi ollut sitä tolppaa, joka oli hakattu maahan, ei Annan riimunnarua olisi pitänyt mikään paikoillaan. Tamma työskenteli selvästikin vapauden toivossa ja näytti hieman äkäiseltä, kun Inka rupesi sitä rauhoittelemaan. Nette kääntyi mun puoleeni ja ilmoitti, ettei Annaa kannattanut jättää yksin, jos se oli sidottu kiinni yhtään mihinkään.
– Aijaa, olisi se nerokas vastaus, jonka ilmoille laukaisin.
Mutta toisaalta, eihän Neten olisi siitä tarvinnut huomauttaa. Emmekös me juuri kaikki nähneet Annan kummallisen vapautumisyrityksen?

Annalla näkyi olevan enemmän halua tutustua muhun, kuin mulla siihen. Se tökki ja haisteli, katseli ja kurkotteli, hääräili ja hyöri, kun mä yritin samaan aikaan saada ponin hoidettua. Ei se mitenkään villi ollut tai vaikea hoidettava, mutta välillä sen sosiaalisuus meni vähän yli. Kun lopulta viimeisetkin hiekat olivat karvasta lennähtäneet ilmaan ja kaikki kaviotkin oli kuoputettu kaviokoukulla kaikesta liasta, irrotin ponin puomista ja lähdin vähän kävelemään. Annalla energiaa kyllä piisasi, se olisi tahtonut ravata joka toisen askeleen, mutta tyydyin vain hiukan hymyilemään ja rauhoittelemaan tammaa. Ihmeekseni poni ei kylläkään meinannut ryöstäytyä käsistä, vaan se kulki ihan kiltisti rinnallani. Kävelin sen kanssa pienen lenkin pihan ympäri ja palautin ponin sitten tarhaan. Anna ravasi innokkaasti hirnuen kavereidensa luo ja mä palasin talliin.

Siivoillessani Annan karsinaa, alkoi talliin ilmestyä enemmänkin porukkaa. Marcuksen, Oscarin ja Ketun tunnistin laidunten päättäjäisbileistä ja osa edellä mainituista yritti mua moikatakin. Tyydyin vain pieneen nyökkäykseen ja työhön syventymiseen. Mä en todellakaan aikonut ruveta hieromaan ystävyyttä yhtään kenenkään kanssa. Anna oli ainut, jonka kanssa voisin täällä viettää aikaa. Ei, mä en tosiaankaan ollut sosiaalista tyyppiä.

Jostain päin tallia alkoi kuulua Neten ääni, kun se ihmetteli, mistä löytäisi kottikärryt. Olin just saanut lannat kipattua lantalaan, (jossa oli edelleen paljon ötököitä, yök!) joten päätin olla kerrankin sekä oma-aloitteinen, että ystävällinen ja kiikuttaa kottarit sille. Näin jälkeen päin ajateltuna, mun ei ehkä olisi kannattanut vaivautua. Kun löysin käytävän, jolla Nette hengaili ympärilleen katsellen, paukautin iloisesti:
– Hei Nette, tarttetko kottareita?
Nainen kurtisti kulmiaan.
– Siis mikä oli? hän ähkäisi hämmästyneenä.
– Nämä kottarit, mä viitoin ja aloin haistaa palaneen käryä.
Enkä mä muka tunnistanut kottareitakaan enää?
– Niin niin joo, tarttenhan mä niitä, mutta mikä se nimi oli?
Siinä vaiheessa musta alkoi tuntua siltä, ettei mun nimimuisti ollut erehtymätön. Kun Aneteksi itsensä esitellyt nainen jäi nauraen siivoilemaan karsinoita, tiesin tasan, etten enää ikinä yrittäisi olla oma-aloitteinen saatikka ystävällinen. Naama punaisen erisävyissä hehkuen mä palasin aittaan tavaroitani hakemaan. Mun kannatti häipyä ja vähän äkkiä, ennen kuin koko talli nauraisi mun mokalleni!

_________________
Profiilikuva © Greyerbaby
avatar
Emmanoora
Kotikissa
Kotikissa

Viestien lukumäärä : 14
Join date : 16.07.2015
Ikä : 16
Paikkakunta : Räpäkkö

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Annan päivis

Viesti  Sponsored content


Sponsored content


Takaisin alkuun Siirry alas

Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Takaisin alkuun


 
Oikeudet tällä foorumilla:
Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa