23. joulukuuta -14 / Glögikinkerit erään herra Metsolan kanssa (ja parin muunkin)

Mä hyräilen hiljaa "Jos ei jouluna olis lunta". Vaikka tänä jouluna onkin lunta, jopa kinoksittain, vaikka vielä viikko sitten satoi kaatamalla vettä. Lunta on niin paljon, että sillä hetkellä mä istun reessä Tarun vetämänä, suuntana Räpäkön Satakielikoto, kylällä sijaitseva pieni vanhainkoti. Satakielikoton kuulosti mun korvissa enemmän päiväkodilta kuin vanhainkodilta, mutta koska mua ei huvittanut lähteä pyrkimään Räpäkön hallitukseen, en kommentoinut asiaa tarkemmin. Ette tiedäkkään kuinka helposti ihmisiä täällä sellaiseen yllytetään...

Olin kuitenkin kunnan viranomaisia lähestynyt, kun lumet oli paukahtaneet maahan kerta heitolla neljä päivää sitten. Kirje oli yksinkertainen: tahdoin vierailla hevoseni kanssa vanhainkodilla tuodakseni hyvää mieltä. Tässä sitä sitten oltiin. Mun tonttulakin tupsu heilui puolelta toiselle, kun me käveltiin reippaasti, mutta hyvässä tahdissa eteenpäin. Taru oli ihan huippu tälläiseen hommaan. Sen poronsarvet oli kiinnitetty niskahihnaan asianosaavasti ja vähintään insinöörintutkinnon ansaitsevasti jesarilla.

Mulla oli kyydissä iso termari glögiä sekä itsetehtyjä pipareita. Olin vähän kotiäiti leipomisen suhteen ja halusin aina mahdollisimman monen asian tehdä itse. Valkoiset sokerimassakoristelut olivat vain piste iin päälle. Kiedoin villaista vilttiä paremmin ympärille, kun aloin nähdä asutuksen tiheentyvän. Kohta oltaisiin perillä!

Taru herätti paljon huomiota varsinkin kyläkauppaa ohittaessa. Vilkutin iloisesti kaikille, joille ehdin. Vanhainkoti oli tympeä, keltainen puurakennus, jonka pihassa oli paljon penkkejä ja erilaisia pensaita. Ulospäin hieman rivitaloa muistuttava paikka näytti autiolta, mutta kaartaessani hiekkaiselle pihatielle pääoven eteen, alkoi ulos virrata ihmetteleviä mummoja. Hymyilin edelleen kaikille ja aloin selostaa, mitä olin tullut tekemään. Kaikki rouvat rivissä hokivat vuorotellen "herranen aika", kun joku henkilökunnasta tuli patistamaan naiset hakemaan takkejaan. Loppujen lopuksi Satakielikodossa ei asunut paljoa väkeä. Kuusi naista ja viisi miestä, paikkoja oli virallisesti vain 10, mutta entinen varasto oli remontoitu onnistuneesti huoneeksi. Niin pienissä kylissä toimittiin. Pidettiin toisten puolia.

Tunsin osan jo ennestään monien mutkien kautta. Otin kyytiin ensimmäiset kuusi asukasta, jotka ihastelivat suuresti ja alkoivat muistella joulukirkkomatkojaan ennen vanhaan. Tarinoista suurin osa oli hauskoja - milloin oli vanha Hilma karannut omille teilleen ja jättänyt kirkkoväen kävelemään puolimatkaa, milloin oli hirvi juossut vastaan metsätiellä vaikka kulkuset olivat soineet. Osasin jo kuvitella maailman kuin postikortista. Ja Taru oli yhä loistava, se hoiti hommansa kuin ammattilainen. Ehkä se tiesi, että saisi vanhainkodin asukkailta paljon omenoita kiitokseksi.

Kun olin viimeiset kyydittänyt, oli aika glögille. Kuumat kupit lämmittivät sormia mukavasti. Asukkaat halusivat väkisin jäädä luokseni ulos, kun jäin katsomaan Tarua ja annoin sille pari piparia. Se söi ne hyvällä ruokahalulla. Silloin eräs herra Metsola totesi jotain, joka osui nappiin.

"Onni on rehti suomenhevonen!"

Löytyy myös Tarun sivujen päiväkirjasta.