27. tammikuuta -15 / Kesäkuntoon 2015 Taran tapaan (Inka)

Mä ajelin, kuten useina aamuina, kohti Leijonalaaksoa. Mulla oli aamutalli, mutten nähnyt sitä pahana. Olin aina ollut helppo herääjä, toisin kuin esimerkiksi Jonna. Monen sattuman kautta oli kaksi viikkoa sitten käynyt niin, että meistä oli tullut kämppiksiä. Mun kerrostalokämppä läheisessä kaupungissa oli ollut vähän liian iso mulle ja Jonna periaatteessa koditon. Oli siis ihan loogista, että Jonna muutti puolittamaan vuokraa. Sinne se oli jäänyt tuhisemaan - sillä oli vasta iltavuoro.

Oli hämyistä. Ajoin varsin hiljaa pienellä Fiestallani, koska usva peitti maisemaa jättäen esiin vain lyhyen matkan. Mulla ei kumminkaan ollut vielä mikään kiire. Sen sijaan nautin aamusta, sen kosteasta, raikkaasta säästä sekä ohuesta lumikerroksesta. Elohopea oli nollan lämpimämmällä puolella. Se olisi ollut varsin ihana, täydellinen aamu, mutta tietenkin siinäkin oli ongelmansa.

Sumussa näkyi liikettä. Jouduin siristämään silmiäni ja laskemaan vauhtia entisestään. En ollut uskoa silmiäni. Olin vielä neljän kilometrin päässä Leijonalaaksossa, mutta siinä se Tara vain käveli mua vastaan kuin milläkin aamulenkillä. Pysäytin auton, tuijotin hevosta. Se käveli autoa kohti kuin olisi seikkaillut yksikseen useinkin. Kun lopulta heräsin ajatuksistani, tajusin nousta ulos ja painella Taran luokse. Se katsoi mua hyväntahtoisesti. Eikä tietenkään riimua päässä, se olisi ollut liian helppoa! Olin siivonnut autonkin eilen ylimääräisistä riimuista ja niiden naruista. Kuinka huono voi tuuri olla. Lopulta, kun en muuta keksinyt, otin hevosta etutukasta kiinni. Kävelymatkaa olisi kuitenkin yhä paljon, enkä voisi jättää autoa keskelle tietä. Niinpä tein jotain äärimäisen hullua.

Olin kymmenen minuuttia myöhässä vuorostani, kun ajoin tallin pihaan. Siitä olisi pitänyt saada valokuva - käteni ulkona ikkunasta, pitäen Taran otsatukasta ja samalla yritin ajaa autoa serpentiinitiellä yhdellä kädellä. Matkan maksiminopeus oli varsin matala, mutta mitään näin typerää en ollut koskaan tehnyt. Mutisin koko matkan Taralle, kuinka pöljä se oli. Tara katsoi takaisin ilmeellä, joka sanoi "minkäs sille voi, täytyy treenata kesäkuntoon". Ihan kuin sen normaali liikutus ei riittäisi, vaan piti käydä vielä aamujuoksullakin.

Taran karsinan ovi oli apposen auki, joka selvensi, kuinka tamma vaelteli yksikseen. Se ei näyttänyt olevan millänsäkään, joten jaoin aamuruuat aivan normaalisti. Sinä päivänä saivat muut ihmiset nauraa enemmän kuin viikkoihin. Ja se oli tässä talliporukassa sentään paljon...