24. helmikuuta -15 / Talvimaasto

Keksitkö mitään parempaa kuin luminen järvimaisema? En minäkään. Siksi Leijonalaaksossa taas tapahtuu! Tiistaina 24. helmikuuta järjestetään talvimaasto, johon voivat myös ulkopuoliset ratsukot osallistua rajoitetusti. Tarkoituksena on tehdä rauhallinen, mutta kaikki askellajit läpikäyvä lenkki erilaisissa maastoissa metsistä teihin ja peltoihin. Maasto on varsin pitkä ja kaikkia osallistujia toivotaan ottamaan yleinen turvallisuus huomioon, kun lähdetään näin kauas tallipihasta. Ethän siis tuo mukanasi hevosta, joka ei ole maastoiluun tottunut! Myös pieniä poneja tulisi välttää, jotta kaikki pysyvät mukana.

Ilmoittautuminen maastoon päättyy edellisenä päivänä eli maanantaina 23. helmikuuta kello 18:00. Ilmoittautumisen yhteydessä ei vielä luovuteta tarinaa tai piirrosta, jolla maasto suoritetaan, vaan vasta minun itse kirjoittamani pohjatarinan ilmestyttyä. Tarina tulee ilmestymään viimeistään maastopäivänä. Olethan siis tarkkana!

Lähtö tallin pihasta tapahtuu klo 11:00. Vedän itse joukkoa hevosellani Varpu ja perää pitää ratsastuksenohjaajamme Maria Juulilla. Jatkamme tästä käynnissä Varpusten tilan läpi kohti Jylhäkalliota. Matkalle kuuluu paljon metsää, jossa hanki saattaa ulottua hevosta peräti polviin asti. Matkalla on luultavasti myös lumesta kenossa olevia puita, joita joudutaan alittamaan. Jylhäkalliolle tulemme saapumaan noin 12:00 kiertoreitin vuoksi. Laavulla keitämme kahvit työntekijöidemme Inkan ja Miikan tekemällä nuotiolla sekä paistamme makkaraa. Jylhäkalliolta jatkamme matkaa taas kello 12:45 ja kierrämme järveä pohjoiseen. Matkalla on paljon rauhallisia teitä sekä peltoja, ravaamme paljon sekä laukkaamme kaksi pätkää. Takaisin Leijonalaaksossa olemme noin 15:00.

Miten osallistun?
Ilmoita itsesi alle tai sähköpostiin leijonalaakso@luukku.com seuraavalla kaavalla:

Koodi:

Ratsastaja - [url=http://osoite]Hevosen nimi[/url]

Sähköpostin otsikolla "Talvimaasto 2015".

Tallin hevosella osallistuminen
Tekeekö mielesi hoitajana osallistua tai eikö sopivaa ratsua löydy? Leijonalaaksossa on useita maastovarmoja hevosia ja poneja, jotka tulevat mielellään mukaan. Pienimpiä emme voi ikävä kyllä ottaa, mutta useita kuitenkin. Mukaan voivat osallistua ainakin Magpie, Niko, Surku, Taru, Flora, Diksi, Ringa, Tara sekä Severi.

Hoitajille
Tähän tapahtumaan osallistumisesta saa Talvimaasto 2015 -merkin sekä 10 pistettä! Tapahtumaan osallistuttuasi olet myös suorittanut 50% maastoratsastusmerkistä.



Osallistuneet:
Tallilaiset:
Ireth - Mihkel Koit OK
Anette - Käpälämäen Haavekangastus
Fanni - Flora
Charlotta - Diksi

Ulkopuoliset 6/6:
Pierre - Väiski OK
Melina - Me Samwise OK
mibula - Tahdin Jarru
Lea H. - Vikbys Felicia
Paulo L. - Hallucination OK
Hanne - Ryövärin Tuulenruhtinas OK

Ireth - Mihkel Koit

(Anette värväytyy maastoon ettei joudu hommiin, tekosyynä Antun treenaaminen. Lainaratsu on paras ratsu!)

Anette – Kääpämäen Haavekangastus

Mä voisin tulla, nyt kun tästä pikkuhiljaa aktivoidun Koitan ekan hoitotarinan kirjotella ennen tätä, niin oon vähän jo tutustunut Flooraan ennen ku hyppään selkään!

Fanni - Flóra Kalászról

Jees, kaikki mukana!

Hanne - Ryövärin Tuulenruhtinas

Jos vielä mahdutaan.

Varpu häsläsi taas kuten tavallisesti. Koko talvimaaston 12 päinen jengi kökötti Leijiksen kentällä, valmistautuen maastoilemaan. Varpu kummasteli vieraita ratsukoita, ymmärtämättä lainkaan mitä ne kaikki tekivät sen kotona. Se hyöri ja pyöri, eikä seisonut lainkaan paikoillaan. Sain vierailta useita kummastelevia katseita ("Toiko on tän päivän johtohevonen?"), mutta kaikesta siitä huolimatta saisivat etsiä kauan yhtä varmajalkaista hevosta kuin Varpu. Sillä oli ehkä vauhtia, mutta en nähnyt sitä huonoksi asiaksi johtohevoselta.

"Minkälaisia hevosia teillä on, jotta saadaan toimiva järjestys?" huusin kysymykseni ja joka puolelta alkoi tulla vastauksia. Lopulta järjestäydyimme seuraavasti:

Minä ja Varpu
mibula ja Jare
Hanne ja Tumppu
Charlotta ja Diksi
Melina ja Sampo
Paulo L. ja Halle
Lea H. ja Felicia
Anette ja Anttu
Pierre ja Väiski
Fanni ja Flora
Ireth ja Miska
Maria ja Juuli

Matka alkoi rauhallisesti. Timo huuteli terveisiä pihalta ja vaihdoimme vauhdista kuulumisia, mutta emme pysähtyneet kuten tavallisesti vieraiden ratsukoiden takia. Jylhäkalliolle vievä pidempi metsäreitti kulki syvässä hangessa, jossa hevoset saivat tallustaa aina polviin asti ulottuvassa lumessa. Kaikki puut oli kuorrutettu valkoisella hattaralla, joka sai näkymän näyttämään upealta. Parit jännitysmomentit osalle hevosista toi matkalla olevat puut, jotka lumen painosta olivat kaartuneet kapealle polulle tukkeeksi. Koetin kärjessä ravistella lumia pois, mutta useimmat puut piti silti alittaa alas kumartumalla ja vain läpi kulkemalla koivujen oksista välittämättä. Kukaan ei kuitenkaan ollut täysin suunniltaan ja loppumatkasta homma hoitui jo ihan rutiinilla.

Jylhäkalliolla Inka ja Miika olivat jo valmiita nuotion kanssa. Se roihusi pienellä, juuri sopivalla liekillä. Olin valinnut kaksikon tarkoituksella - Jonna olisi halunnut olla osana maastoa, mutta en ollut uskaltanut päästää sitä Miikan kanssa kahdestaan mihinkään, mihin liittyi tulta ja asiakkaita. Inka alkoi avaamaan ensimmäistä makkarapakettia, kun Miika vuoli kaikille tikut paistamiseen. Nuotio oli ihanan lämmin. Melina sytytti vahingossa tikkunsa palamaan niin, että makkara tippui tuleen. Se tietenkin nauratti, varsinkin kun Anette toisti melkein saman heti perään.

Jatkoimme matkaa aikataulun mukaisesti, vaikka hieman haluttomasti poistumaan lämpimästä. Jokainen kiipesi hevostensa selkään, jotka olivat olleet riimuilla ja naruilla kiinni puusta toiseen viritettyihin naruihin. Varpu ei taaskaan meinannut pysyä aloillaan. Lähdimme käyntiä pientä hiekkatietä pitkin ja vaikka kuljimme sitä monta kilometriä, ei vastaan tullut yhtään autoa. Järvimaisema pilkotti puiden välistä. Olimme sitä hieman korkeammalla, mutta pian laskeuduimme alemmas ja lähemmäs Räpäkköjärveä. Siirryimme pellolle, jossa oli lunta taas polviin saakka ja kävelimme sitä hetken aikaa, kunnes päädyimme toiselle hiekkatielle. Tämä oli vielä rauhallisempi kuin edellinen, jonka vuoksi uskalsimme ravata pitkän pätkän. Felicia koetti kovasti tunkea muiden hevosten ohi, mutta Lea piti pintansa tiukasti.

Ensimmäiselle laukkasuoralle päästyämme huusin käskyn ja pian kaikki viilettivät varsin reipasta laukkaa. Kuulin monia huutoja takaa, mutta kaikki olivat ilonsävytteisiä. Hymyilin itsekin kevyessä istunassa ollessani ja annoin Varpun laukata pitkää, venyvää askelta. Juuli tuntui olevan hyvä perähevonen. Kun olimme hetken laukanneet, huusin kaikki takaisin raville ja sitä kautta käyntiin. Osa hevosista, kuten Melinan Sampo, ei tosin suostunut enää kävelemään vaan ravaili hissukseen. Se ei ollut kovin hyvä juttu, koska matkaa oli vielä jäljellä ei tarkoitus ollut raahata tallin pihaan puolikuolleita hevosia.

Kävelimme hieman pidemmän matkan kuin olin suunnitellut näiden ratsukoiden takia. Tie oli kapea ja varsin mutkainen, mutta täysin autoton, joten lopulta siirryimme raviin. Ravasimme kauan, kunnes taas kellon lähennellessä kahta otimme puoli tuntisen käynnissä. Puoli kolmelta, aikataulusta hieman jäljessä, avautui eteen pelto, jossa lunta ei ollut aivan yhtä paljon kuin muualla. Siksi pyysin taas kaikkia kokoamaan ohjat ja nostamaan laukan. Kaikki olivat sen verran taitavia ratsastajia, että en vaatinut nyt jonoa. Ei mennyt kuin hetki, kun poni Sampo ja Felicia kaahottivat varsin hallitsemattomasti, mutta ratsatajat että ponit selvästi riemuissaan. Hymyilin iloisesti ja lisäsin vauhtia. Myös Jare kaahotti pian rinnalle. Irvistin mibulalle, joka näytti kieltään. Pellon lopussa selvisi, että Miska oli jäänyt kaikista monta metriä jälkeen ja Hanne oli melkein tippunut Tumpun pukittaessa. Koska mitään ei kuitenkaan ollut tapahtunut, nauroimme vain iloisesti ja jatkoimme matkaa reippaassa ravissa.

Reilusti ennen tallia siirryimme käyntiin ja kävelimme pitkin ohjin loppumatkan. Nautin pakkasilmasta ja kauniista auringonpaisteesta, josta olimme saaneet nauttia koko päivän.

Tässä nyt tarina minun ja Miskan osalta. :)

Talvimaastopäivä valkeni kirkkaana ja kauniina, aivan ihanteellinen keli pitkälle maastoretkelle isommalla porukalla. Leijiksen pihassa olikin elämää, sillä maastoon lähteviä ratsukoita oli yhteensä kaksitoista! Osa selvästi virkumpia kuin osa ja sitten oltiin tietysti minä ja Miska, joka käytti viimeisetkin minuutit hyödykseen ja torkkui sillä aikaa kun järjestäydyimme jonoon. Olimme ruunan kanssa toiseksi viimeisiä ja se sopikin meille mainiosti, emmepähän ainakaan olisi kovin monen tiellä.

Alkumatkasta Miska oli hieman laiskahko, mutta virkosi hangessa tarpomisen aikana juuri sopivasti, se alkoi välillä jopa liikkua ihan omin voimin eteenpäin. Kaiken se tietysti yritti syödä mitä matkan varrella oli, mutta ei kuitenkaan esimerkiksi nukahtanut kesken kävelyn. Oli todella tunnelmallista ratsastaa lumen painosta kaartuneiden puunoksien alta, vaikka kaikki eivät tainneet ollakaan samaa mieltä, sillä joitakin hevosia moinen touhu selvästi epäilytti kovasti. Miska ei tuollaisille lotkauttanut korvaansakaan, vaan asteli eteenpäin tappavan tasaisesti, välillä vilkuilleen ympärilleen.

Oli aivan ihanaa pysähtyä nuotiolle pitämään taukoa ja paistamaan makkaraa! Samalla sai lämmiteltyä hieman kohmeisia sormia ja varpaita. Tunnelma oli rento ja vapautunut, kaikilla oli hauskaa ja tulipahan samalla tutustuttua uusiin ihmisiin. Tauon aikana hevoset oli laitettu kiinni ja osan mielestä tämä oli ihan outoa ja ihmeellistä ja kyllä Miskakin sitä alkuun ihmetteli, kunnes tajusi nyt olevan sopiva hetki ottaa pikku torkut. Jos en tietäisi ruunan olevan täysin terve alkaisin epäillä että sillä on narkolepsia tai jotain vastaavaa…

Ihan liian pian siirryimme nuotion lämmöstä takaisin hevosten selkään ja matka jatkui – edelleen aivan ihanissa maisemissa. Jonkin aikaa käveltyämme saavuimme rauhalliselle metsätielle ja ravasimme ihan hyvän pätkän. Ruunanikin liikkui ihan mukavasti eteenpäin, se jopa pidensi askeltaan kun annoin sille hieman enemmän ohjaa ja pärskähteli tyytyväisenä. Miskalle onkin aina sopinut pidemmät reissut ja treenit paljon paremmin kuin lyhyet, silloin se ehtii kunnolla lämmetä ja vertyä. Hyvä tovin ravattuamme kuului käsky laukata ja osa hevosista lähtikin varsin vauhdikkaasti eteenpäin. Miskakin nosti laukan ihan yhteistyökykyisesti, eikä se edes pudottanut takaisin raville ennen kuin Jewell pyysi kaikkia hidastamaan ensin raviin ja sitten käyntiin.

Kävelimmekin hyvän matkaa ja Miska sai tasata hengitystään, yrittäen samalla syödä kuusenoksat jotka kurkottivat tielle asti. Ruuna vaikutti varsin tyytyväiseltä päästyään pitkälle maastoreissulle katselemaan vähän erilaista maisemaa kuin yleensä ja minäkin nautin täydestä sydämestäni tästä kokemuksesta. Toivottavasti tällainen maasto järjestetään myös kesällä, ajattelin pohtiessani miltähän tämä reitti näyttäisi kun luonto oli vehreä ja lämmintä olisi kaksikymmentä astetta.

Olin täysin ajatuksissani kun kuului käsky siirtyä raviin, joten en meinannut saada Miskaakaan pois omista aatoksistaan millään. Lopulta mekin olimme kuin oikeassa askellajissa ja ihan porukan mukana. Ravipätkä olikin yllättävän pitkä, muutamasti sain ruunaa hoputtaa eteenpäin kun vauhti tuntui loppuvan, mutta pysyimme joukon mukana kuitenkin. Vielä ennen viimeistä laukkapätkää kävelimme pitkään. Laukkapellolla emme enää kulkeneet osastossa ja muut ratsukot olivat kaaaaukana edessäpäin kun me Miskan kanssa laukkasimme hyvin, hyvin hitaasti eteenpäin. Muutaman varsin vauhdikkaan pyrähdyksen ja muutaman ilopukin ehdin nähdä, kunnes muut hidastivat vauhtia ja odottivat meitä.

Tästä ei ollutkaan enää pitkä matka takaisin tallille, joten kävelimme pitkin ohjin loppureissun. Itsekin otin jalustimet pois ja pyörittelin nilkkojani, samalla rapsuttaen Miskaa satulan edestä. Käänsin kasvoni aurinkoa kohti ja nautin ihanasta ilmasta. Talvi on mukava vuodenaika, mutta on aivan ihanaa kun käännytään kevättä kohti, valonmäärän lisääntyminen on niin voimaannuttavaa. Kaiken kaikkiaan maastoretki oli todella mukava ja rentouttava, nautimme Miskan kanssa kovasti!

Melinan tarina

Olimme saapuneet Sampon kanssa Leijonalaakson pihaan reilu tunti sitten. Hevoset oltiin jo hoidettu ja varustettu, ja kun viimein kipusimme selkään, oli vatsanpohjassa perhosia. Kaksitoistahenkinen porukka järjestyi Jewellin käskyjen mukaan pitkäksi jonoksi, me pääsimme Sampon kanssa keskivaiheille. Hevoset hörisivät ja hengitys höyrysi. Oli kaunis helmikuinen talvipäivä. Vähitellen jono lähti liikkeelle. Poikkesimme nopeasti auratulta tieltä umpihankeen, ja suurimpien hevosten ratsastajat kiljahtelivat saadessaan puiden oksilta lunta niskaansa. Myhäilin tyytyväisenä ratsuvalintaani, sillä Sampo oli tällaiseen puuhaan kovin kompaktin kokoinen. Matka Jylhäkalliolle taittui verkkaisesti, ja perillä meitä odotti ihana yllätys: valmis nuotio ja makkaraa! Onnistuin hauskuuttamaan porukkaa tahattomalla kömpelyydelläni tuikkaamalla paistokeppini tuleen, mutta sekös vain kohotti tunnelmaa.

Kun makkarat oltiin syöty jatkoimme matkaa iloisesti rupatellen. Pälyilin ponini selästä aika ajoin myös perää pitävää Juulia, joka oli vielä muutama vuosi sitten ollut omistuksessani. On se vaan niin hieno – ja päässyt hyvään kotiin. Vähitellen siirryimme raviin, eikä mennyt kauaakaan, kun oli jo ensimmäisen laukkapätkän vuoro. Sampo innostui laukasta kuitenkin niin, etten meinannut saada sitä pätkän jälkeen kävelemään nätisti enää ollenkaan, vaan etenimme kiireesti töpöttäen lyhyttä raviaskelta. Kun ori vihdoin rauhoittui, katseeni alkoi viipyillä kauniin lumisissa talvimaisemissa. Oli ihanan aurinkoista. Viimeisen laukkapätkän koittaessa Jewell ei vaatinut meitä pysymään enää jonossa, ja Sampo ottikin muihin heti tilaisuuden koittaessa aikamoisen etumatkan ja viiletti pellon halki sen minkä jaloistaan pääsi! Pellon ylitys oli kuitenkin niin vauhdikas kokemus, että pienen ravipätkän jälkeen jatkoimme tallille pitkin ohjin. Retki oli kaikkiaan onnistunut ja ihana, kiitos siitä Leijonalaakson porukalle!

Tässä tämä minun ja Väiskin tarina :)

Väiski raotti hieman silmiään saapuessani talliin jakamaan aamuheiniä hevosille aikaisin tiistaiaamuna. Ori seisoi karsinansa ovensuussa innokkaana höristen nakellessani heiniä vieruskarsinoiden asukeille, mutta musta ratsuni jäi tällä hätää ilman evästä, mistä tämä oli hieman ihmeissään päätään heitellen. Aamupalan skippaamiselle oli kuitenkin hyvä syy, sillä olimme lähdössä Leijonalaaksossa järjestettävään talvimaastoon. Väiski saisi tyytyä ruokailemaan kuljetusautossa, sillä maasto alkaisi yhdentoista aikaa, eli meillä alkoi olla jo pieni kiire matkaan.

Leijonalaakson pihassa Väiski haisteli uusia tuoksuja innoissaan, mutta vielä hieman unenpöpperössä aikaisen herätyksen ja automatkan seurauksena. Ori köpöttelikin kiltisti perässäni hoitopuomille, jossa harjasin ja varustin ratsuni lähtökuntoon. Lähtö tapahtui kentältä, jossa kapusin penkin avustuksella Väiskin selkään säästääkseni orin selkää ja satulaa. Asetuimme Jewellin valikoimaan järjestykseen, jossa matkaisimme kohti Jylhäkalliota ja sen henkeäsalpaavia maisemia. Ohjasin orin neljänneksi viimeiseksi heti Anetten ja Antun, syötävän suloisen voikon suomenhevosruunan, perään. Kun koko letka oli saatu järjestettyä kuntoon, lähdimme Jewellin ja hieman kierroksilla käyvän Varpun perässä matkaan.

Alkumatka sujui rauhallisesti, ja pääsimmekin lähes heti uittamaan hevosiamme polviin asti ulottuvassa hangessa, jossa Väiski kahlasi urhoollisesti ilman mutinoita. Lumen painosta polkujen ylle kaartuvat oksat saivat osan hevosista hieman epäluuloisiksi, mutta oma ratsuni pysyi yllättävän hyvin hanskassa, vaikka lähelle tämän takapäätä humahtikin lumikasa yllämme värjöttelevältä oksalta. Lumikahluun jälkeen saavuimmekin pian Jylhäkalliolle, jossa pidimme pienen lepotauon lämmitellen nuotion ääressä sekä täyttäen mahamme makkaralla ja lämpimällä juomalla.

Jylhäkalliolta lähtiessämme Väiski oli hieman haluton jatkamaan matkaa, mutta seurasi kuitenkin Anttu-ruunaa pienen kehottelun jälkeen. Makkarapaikalta jatkoimme matkaa hiekkatietä pitkin käyskennellen välillä pellolla ja siirtyen sitä kautta toiselle tielle, jossa ravasimme myös hyvän tovin. Pian saavuimme myös ensimmäiselle laukkapätkälle, ja napautinkin Väiskiä hellästi mutta päättäväisesti pohkeilla Jewellin kajauttaessa ilmoille laukkakäskyn. Väiski syöksähti eteenkin, mutta joutui jarruttamaan edellä kulkevan ratsukon nostaessa vielä laukkaa. Ori pärskähteli ja oli innoissaan lähdössä ohittamaan edellä kulkevia ratsukoita, mutta sain pidettyä ratsuni hallinnassa ja osana jonoa.

Tiputimme kotvan kuluttua takaisin käyntiin, ja jatkoimme Jewellin opastamana rennossa käynnissä eteenpäin. Annoimme hevosten tasata hengityksensä, mutta nostimme taas pian ravin mutkaisella metsätiellä. Metsätieltä saavuimme vähälumiselle pellolle, ja Väiski aisti saavansa pian nostaa laukan, sillä ori yritti jo mennä ennen kuin Jewell ehti mitään sanoa. Varsinaiset avut annoin kuitenkin vasta muiden mukana, ja kohta kiisimme tukka putkella muiden hevosten tavoin kavioiden rummuttaessa maata. Tällä kertaa emme kulkeneet jonossa, joten hevoset yrittivät hieman kisailla laukatessamme toiselle puolelle peltoa. Hidastin Väiskin hidastempoisempaan laukkaan hyvissä ajoin ennen tielle siirtymistä, ja tiellä tiputin raville muiden tavoin. Annoimme hevosten ravata hetken, mutta siirryimme hyvissä ajoin ennen takaisin tallille menoa käyntiin ja kävelimme loppumatkan rennosti vapailla ohjilla.

Ohjasin Tumpun ohjeiden mukaan jonon alkupäähän mibulan ja tämän rautiaan suomenhevosruunansa taakse. Johtohevonen, Jewellin Varpu-tamma steppaili jonon kärjessä ja näytti kovin levottomalta. Kuitenkin heti kun päästiin liikkeelle, se rauhoittui ja näytti kulkevan todella varmajalkaisesti. Kaksitoistapäinen letkamme lähti tallin kentältä käynnissä kohti Jylhäkalliota. Naureskelin hieman selvästi Disneyn Leijonakuninkaasta poimitulle nimelle, mutta olimmehan sentään Leijonalaakson tallilla!

Poikkesimme tallitieltä melkein heti metsään ja kahlasimme syvässä hangessa hyvän matkaa. Tumppu käyttäytyi erinomaisen rauhallisesti ja tarpoi hangessa ihailtavan keskittyneesti. En tehnyt juuri muuta selässä, kun myötäilin oriin liikkeitä ja välillä ohjasin sitä takaisin mibulan ruunan, Jaren perään.
"Eihän sun ruuna muuten potki?" varmistin naiselta, kun Tumppu alkoi hangen madaltuessa hieman kiihdytellä ruunan perään.
"Juu ei, Jare tunkee itsekin koko ajan tuon vetohevosen perään", mibula naurahti huomatessaan voikon suomenhevosen turvan Jaren hännässä.
Emme ehtineet syventyä keskusteluun sen enempää, kun eteen alkoi tulla nuoria kaartuineita koivunrunkoja, jotka tukkivat tien.
"Menkää ali vaan, voitte kumartua vähän hevosen kaulalle, jos tarvitsee", Jewell ohjeisti kärjestä.
Helpommin sanottu kuin tehty. Vaikka Tumppu ei ollutkaan suomenhevonen sieltä korkeimmasta päästä, jouduin toisinaan kumartumaan kokonaan oriin kaulalle, etten olisi törmännyt puihin. Toisaalta ei käynyt kyllä kateeksi myöskään perää pitävää Irethiä, jolla taisi olla porukan valtavin hevonen. Naisen ratsu, Miska, taisi olla rodultaan torinhevonen, sillä se oli korkeutensa lisäksi melko jykevä.

Tulimme lopulta pitkähkön metsäpätkän päähän Jylhäkallille ja pääsimme paistamaan makkaraa vanhan kunnon nuotion loimuissa. Tauko meni nopeasti ja pian oli taas aika nousta satulaan. Paluumatkalla pääsimme ensin kulkemaan pitkän pätkän lumen peittämää hiekkatietä pitkin, jolta siirryimme lopulta pellolla, jossa hanki kohosi taas polviin saakka. Tumppu-parka oli jo melko hikinen kaikesta kahlaamisesta, toivottavasti sen kunto kestäisi. Täytyisi harrastaa oriin kanssa enemmänkin tällaista kuntoliikuntaa. Kun poistuimme pellolta pääsimme jo vähän ravailemaan. Tumppu oli selvästi innoissaan, kun jalat liikkuivat taas kevyesti ja se yritti taas vähän kiihdytellä Jaren häntään. Ensimmäinen laukkapätkä tuli pian mutkan takaa. Jewell antoi Varpun laukata pitkänä ja reippaasti, joten annoin Tumpullekin vähän ohjaa, kun tilaa kerran oli. Ori oli oppinut viimein laukkaamaan suhteellisen puhtaasti ja sitä suuremmalla syyllä annoin sille tilaa hakea tasapainoa laukassa. Laukkapätkän jälkeen kuljimme pitkään käynnissä ja vähän ravissa. "Paluumatka" oli kestänyt nyt jo pari tuntia.

Olimme jo melko lähellä Leijonalaakson tallia, kun tulimme laakean pellon reunaan. Pellolla ei ollut yhtä paljon lunta, kuin missä olimme kahlanneet aiemmin ja Jewell kehottikin meitä valmistautumaan laukkapätkään. Suuri pelto hieman hirvitti minua, mitähän Tumppu keksisi, kun laukata saisi niin paljon kuin sielu sietää... Keräsin kuitenkin rohkeasti ohjat ja valmistauduin. Kaikki lähtivät epämääräisesti matkaan ja yksi poni kaahasi heti joukon kärkeen ratsastajan pidellessä kiinni. Tumppu lähti aluksi suhteellisen hallitusti, mutta alkoi kiihdyttää turhankin lujaan vaihtiin, kun se meinasi jäädä muista jälkeen. Puolivälissä ori ilmeisesti ärsyyntyi, kun ei päässyt hangessa niin kovaa kuin olisi halunnut ja vetäisi ihan yllättäen valtavan pukin, joka sai minut lennähtämään kaulalle. Sinnikkäästi roikuin hetken oriin harjassa ja sain itseni onneksi heilautettua takaisin satulaan. Kaikki olivat niin vauhdin hurmassa, ettei kukaan tainnut huomata pientä episodiamme. Tumppu eteni pukin jälkeen hieman rauhallisemmin, kai se tajusi, ettei ratsastaja kestänytkään niin hurjapäistä menoa. Tai sitten ori oli vain jo niin väsynyt, ettei jaksanut kaahottaa.

Pellon jälkeen jatkoimme rauhallisessa ravissa, jonka tarkoitus oli rauhoittaa myös hevosia. Tallille palattiin käynnissä ja kaikki hevoset näyttivät olevan enemmän tai vähemmän hikisiä. Tumppu sai reissun jälkeen kasan heinää eteensä lainakarsinassa ja villaviltin selkäänsä, ennen kuin suuntasimme takaisin Simoraan.

Kiitos ihanasta retkestä!