4. huhtikuuta -15 / Ponipoika Linkomaa (Teemu)

Mua ketutti. Mun ketutuslista meni suunnilleen näin:

Kohta 1) Miika ei ollut tallilla
Kohta 2) Tunnit oli peruttu, joten ei ollut muitakaan
Kohta 3) Se samperin pikkutyttö Iiris seurasi mua joka paikkaan
Kohta 4) Mitä edes tein täällä?

Niinpä olin piiloutunut rehuhuoneen nurkkaan selaamaan puhelinta. Samsungin näytöllä vilkkui Instagram, tykkäilin kuvista juurikaan edes niitä katsomatta. Ninni oli lisännyt hevosvideon, sillä oli oma puoliveritamma. Katsoin sen ja tykkäsin siitäkin. Mua vähän järkytti ajatus, että itse asiassa ymmärsin kaksikon hyppäävän aika hyvin ja että metrin esteet olivat jo varsin korkeita. Ninni olisi varmasti saanut slaagin, jos olisi tiennyt. Mä en kauheasti huudellut käyväni nykyään tallilla jopa neljänä päivänä viikossa, eikä tallilla käynyt meidän pienen koulun oppilaita juurikaan. Niitä paria, jotka kävivät, olin päässyt pakoon huomaamattomasti.

Hetken mielijohteesta lisäsin videon alle kommentin. "Hyvännäköstä menoo!" sekä pystyssä olevan peukalon. Suljin puhelimen ja jäin katselemaan vastakkaista seinää. Ponipoika Linkomaa. No, nyt se oli tehty, tultu kaapista ulos tai miten se voi sanoa. Jätkät tulis niin heittää herjaa tästä pitkään. Siinähän heittäisivät, mä olin tutustunut tallilla useampiin tyttöihin viikossa kuin koskaan mun elämässä. Ja se oli paljon! Mä olin muutenkin jo tallin kultapoika, suoranainen lemmikki. Harvassa olivat työntekijät, yksityisten omistajat tai hoitajat, jotka eivät olisi pörröttäneet mun hiuksia ohi kulkiessaan. Kai olin jonkinlainen koko tallin pikkuveli.

Mä olin kehittynyt paljon. Siivosin karsinoita jo lähes yhtä nopeasti kuin muut, käsittelin hevosia paljon varmemmin ja ennen kaikkea - olin jopa ratsastanut. Tosin Ringalla ja Surkulla vaan, mikä ei sinänsä ollut kovin suuri saavutus.

Samsungin näyttö muuttui kirkkaaksi ja se ilmoitti Ninnin vastanneen jotain. "Kiitos, ymmärtsä hevosista enemmänki? ". Hymyilin hiukan, kun kirjoitin alle kommentin "Kyl mä jotain, hiljakseen opettelen!".

"Teemu!" kuului miehen huuto tallista. Konsta oli yksi ainoista, joka oli jäänyt talliin. Se ei tietääkseni niin välittänyt suurista yleisötapahtumista tai väkijoukkioista muutenkaan. Siksi se ei juurikaan poistunut oritallista, jossa ei paljoa vieraita käynyt. Nousin ylös ja kurkistin ovensuusta ulos talliin.

"No mitä?"

"Pistä Niko valmiiksi, lähdetään maastoon."

Niko? Se pieni, karvainen poni? Ei Konsta voinut olla tosissaan, vaikken kovin pitkä ollutkaan. Mies kuitenkin vain kääntyi ympäri ja käveli pois. Talsin ulos, otin tarhalle rakennetusta naulakosta riimunnarun ja pyydystin Nikon. Se oli kaikkein kauimmaisessa tarhassa kahden kaverinsa kanssa, aivan koivukujan vieressä.

Nikolla ei ollut ollut loimea enää pitkään aikaan, koska sitä ei talvisin klipattu ja se kasvatti paksun talvikarvan. Eilisen päivän sateiden takia maa oli mutainen, joten niin oli Nikokin - se näytti oikein pyöritellen itseään kurassa. Harjaamisessa oli kuitenkin jotain erittäin rentouttavaa, joten rapsutin karvaa puhtaaksi osa osalta. Niko kökötti aloillaan kiltisti, vaikken ollut edes sitonut sitä. Hymyilin taputtaessani sitä kaulalle. Ponipoika Linkomaa, pidin siitä joka hetki enemmän.

Kun aloin etsiä Nikon suojia, tärisi mun puhelin takin taskussa.

+358 44 727 2667 lähetti sinulle viestin:
Moi! Sain sun numeron Iinalta. Ei varmaan haittaa? Meinasin, että voitais jutella enemmänkin. - Ninni

Teemu vastasi viestiin:
Tietty! Missä se sun hevonen asuu?

Ei tosiaan ollut ollenkaan huono olla ponipoika Linkomaa.