12. huhtikuuta -15 / Hullu sunnuntai

Huokaisin vetäessäni ilmoitustaululta pois mainoksen päivän estekisoista. Ilmoittautuneita ei ollut tullut lähes lainkaan, vain kaksi ratsastajaa olisi halunnut osallistua. Olin siis joutunut edellisenä iltana soittamaan kummallekkin kisojen peruuntumisesta, joten tänään olisikin hiljainen päivä.

Tai niin mä ainakin luulin.

Kisojen peruuntumisen vuoksi ajattelin tehdä tänään sen, minkä olin sopinut huomiseksi. Soitin pikaisen puhelun Miia-Marialle eikä silläkään ollut mitään mun ideaa vastaan. Juoksin talliin, pakkasin mukaan kaikkea mitä voikaan tarvita - myös Inkan - ja kirmasin autolle. Lähtemiseen meni vajaa puoli tuntia, lieneekö ollut ennätys? Inka kyseli jatkuvasti citymaasturin pelkääjän paikalla, kun oltiin saatu traileri kiinni auton taakse.

"Kohta näät", myhäilin hiljaa ja otin suunnaksi oritallin.

Hely näytti hämmentyneeltä, kun nappasin siitä kiinni ja raahasin autoon. Inka kohautti harteitaan pienikokoiselle naiselle, jonka kasvoilla oli kysyvä ilme. Konsta pärjäisi tämän päivän yksin ja jos ei pärjäisi, voisi soittaa vaikka Miikan avuksi. Lähdin liikkeelle rauhallisesti, kuin trailerissa olisi jo hevonen. Seuraavaan kohteeseen olisinkin huomattavasti pidempi matka.

Miia-Maria oli yksi tämän maailman mukavimmista ihmisistä. Musta tukka oli aina viimeisen päälle ja tallipihassa oli enemmän shetlanninponeja kuin olin eläessäni nähnyt. Melkein kaikki mulle tutut kaverit olivat jo laukanneet vihreimmille laitumille, mutta kävin silti katsomassa isoa tammalaumaa lähellä tallia.

"Älä sano, että meinaat hankkia taas shetlanninponin", mutisi Inka ja pyöräytteli silmiään yhdessä Helyn kanssa. Painoin käteni puuskaan.

"No en tietenkään!" hymähdin ja lähdin harppomaan aivan toiseen suuntaan.

Ja siellä se seisoi. Hieman yli puolivuotinen tamma, iso läsi ja hieman liinahtava harja. Sen ympärillä oli vain pienen pieniä shetlanninponivarsoja, joten se erottui selvästi. Pää nousi maasta välittömästi sen kuullessa tulijat ja suusta karkasi pieni hörähdys. Musta tuntui, että olisin voinut sulaa siihen paikkaan.

"Tollanen toi meidän Minttu on. Hörisee aina kun meet tarhalle tai tuut aamulla talliin", Miia-Maria selitti hymyillen.

"Ihana", henkäisi Helykin.

Kaikki kerääntyivät varsan pariin ja rapsuttelivat varsin paksua, pehmeää karvaa oikein olan takaa. Inka hymyili korvasta korvaan, Hely ei voinut lopettaa huokailujaan ja mäkin olin vähän turhan haltioissani.

"Kai tää on nyt se mitä me tultiin hakemaan?" Inka varmisti jostain lässytyksensä seasta.

"Tietenkin! Tää on ihan mittatilaustyötä mulle, ettäs tiedätte", nauroin ja suin lyhyttä varsaharjaa. "Sen nimi on Minttu ja sillä on niin hieno suku, että te tuutte kaikki pyörtymään. Melkeen kuninkaallinen."

"Minttu... Mikä sen kokonimi on?" Hely kysyi.

Panin kädet lanteilleni ja muutin ilmeekseni "hei haloo, justhan mä sanoin". "No Minttu!"

Hely näytti hetken hämmästyneeltä, mutta sitten kasvoille levisi taas iso hymy. "Ihana. Toisen kerran."

Ennenkuin kello oli edes viittä, oli Minttu jo trailerissa valmiina lähtemään uuteen kotiinsa. Miia-Maria hyvästeli sen aika ylenpalttisilla halauksilla, mutta oli varmasti hevoskasvattajana tottunut luopumaan hevosistaan vähän väliä.

Minttu oli rauhallinen matkustaja. Ehkä olin ostanut ihan viisaan hevosen, vaikka tamma tuntuikin olevan hieman herkkänahkainen tapaus.

"Miksi sun piti ostaa taas tamma? Haluan jonkun söpön oritalliin", nurisi Hely. "Unski on jo neljä!"

Irvistin. "Ehkä seuraava sitten? Katsoo nyt miten Varpun tiineys etenee, kyllähän sieltä voi tupsahtaa joku söpö orinkoltiainen. Onhan sillä laskettuun aikaan vielä kolme viikkoa, sitten nähdään!"

Minttu näytti ihmettelevän suurta Leijonalaaksoa oikein olan takaa. Suuret, kirkkaat silmät vaelsivat ympäristössä paikantaen jokaisen yksityiskohdan. Kaikki kerääntyivät ihastelemaan pikkuista, jopa Oscar kävi lässyttämässä tammaparalle. Se tuntui olevan hieman pelokkaana kaikista ihmisistä, joten vein sen pian karsinaan jossa saisi olla rauhassa.

"Susta tulee hieno kaveri, eikö tulekkin?"

Sinä päivänä menin jo aikaisin nukkumaan. Aamulla olin tallissa jo niissä legendaarisissa Hai-saappaissa jo viideltä tarkastamassa uuden tulokkaan vointia, kun koin elämäni järkytyksen. Olisihan se pitänyt arvata - eihän Leijonalaaksossa mennyt mikään niin kuin piti. Ja niin se vain oli, että vaikka jäljellä oli vielä 22 päivää, kökötti Varpun vieressä läsipäinen, vaaleaakin vaaleampi tammavarsa.

No, se siitä Helyn toiveesta.

Soitin heti eläinlääkärille. Tamma makasi, mutta tuntui pääsevän huterasti jaloilleen. Kaikki oli kunnossa, jälkeiset olivat varsin sotkuisesti olkien päällä (varsovilla tammoilla oli karsinoissaan olkea). Pikkuneidissä eikä Varpussa ollut yksinkertaisesti mitään vikaa, mutta elli lähti sielti meille käymään.

Aamutalliin tuleva Inka ryntäsi heti paikalle nähdessään eläinlääkärin Varpun karsinalla. Huoli kasvoilla oli selvä - oliko jotain tapahtunut? Nähdessään varsan suu loksahti auki.

"Sen nimi on Helinä", kuiskasin naiselle karsinan edessä.

"Helinä", henkäisi Inka ja tuijotti yhä kaunistakin kauniimpaa tammavarsaa.

Tervetuloa talliin Minttu ja Helinä!