19. huhtikuuta -15 / Ei tosta kantturasta oo enää mihinkään

Sinä päivänä mulla pimahti. Ainakin tavallaan. En alkanut kiljua ja viskoa harjoja ympäri tallia tai jahtamaan Anetta Oscareineen ympäri tallipihaa luudan kanssa mäiskien vaan väsymyksessäni en enää jaksanut kuulla sitä samaa juttua.

"Eihän Taru edes osaa mitään. Se vaan jyrää eteenpäin eikä kuuntele apuja ollenkaan."

Kyllä mä ymmärrän, että tuntilaisten suussa monet hevoset kuulostavat kahta kauheammilta, mutta olin saanut kuulla Tarun osaamattomuudesta ennenkin. Joka kerta teki tokaista napakasti takaisin, että se on kuulkaa ihan ratsastajasta kiinni. Nyt kuitenkin tokaisin Linnealle - tälle tuntilaiselle nimittäin - että hakee satulan Tarun eteen, sekä kankisuitset. Tämä ratsastustunti muuttui juuri hieman. Linnea oli saanut osakseen ratsastaa Tarulla, eikä tuntunut olevan siitä kovin innoissaan.

Harjasin ja varustin Tarun vanhoin tutuin ottein. Taputin sitä kaulalle hymyillen. Se oli ollut mun niin monta vuotta eikä koskaan pettänyt luottamusta. Upea eläin, josta luopuminen tulisi vielä joskus olemaan vaikeaa. Mitä tehtiin, kun joku pelkäsi hevosia? Haettiin Taru. Mitä tehtiin, kun vaadittiin rauhallisuutta? Haettiin Taru. Mitä tehtiin, kun vaadittiin lujaa voitontahtoa ja varmuutta? Haettiin Taru. Mitä tehtiin, kun haluttiin ensi kertaa kokeilla kangilla ratsastusta? Haettiin Taru. Tamma oli varsinainen ihmehevonen.

Lähdin taluttamaan nyrpeänaamaiset tuntilaiset perässäni Tarua isolle kentälle. Matkalla mua, kypäräpäistä ja saapasjalkaista ihmistä, katsottiin vähän ihmetellen. Isossa röykkiössä mukaan liittyivätkin Suvi, Anette, Miika, Inka, Oscar sekä Jonnakin. Inka kyllä tiesi mitä tulisin näyttämään. Kun Oscar kysyi tuntilaisilta kuiskien, mitä tapahtui, vastasi Linnea kärkkäästi kovaan ääneen. Tietenkin Linnea vastasi.

"Sanoin vaan, ettei tosta kantturasta oo enää mihinkään ja se kilahti."

Inka ja Jonna tyrskähtivät, samoin alkoi Miika köhiä ääneen. Yskän seasta saattoi erottaa sanan idiootti.

Nousin korkean hevosen selkään nopeasti ja säädin jalustimet pitkiksi koulujalustimiksi. Annoin tamman kävellä jonkin aikaa, ehkä kymmenen minuuttia (olihan Tarulla ikää), jonka aikana kaikki tuntuivat keskittyvän älypuhelimiinsa esimerkiksi sosiaalisen kanssakäymisen sijaan. Kun aloin koota ohjia, tyrkkäsi Maria Linneaa kyynärpäällään ja osoitti. Istuin syvällä satulassa, antaen käynnin venyä aluksi pitkäksi ja sitten kooten. Lämmittelin tammaa vielä aikani kaikissa askellajeissa, kunnes aloitin oikean treenin.

Annoin Tarun ravata hetken hieman pitempänä, kunnes aloin kerätä pakettia. Napautin pohkeella, tamma reagoi välittömästi nousten ylöspäin. Harva suomenhevonen, varsinkaan samanlaisesta suvusta kuin Taru, kykeni samaan kokoamiseen. Pian Taru kulki jo niin hienosti, kevyenä ja pyöreänä, että kiitin sitä nopeasti koskemalla kämmenellä sään edestä. Pitkällä sivulla kohti hiljaiseksi käyneitä tuntilaisia aloin väistää hevosta uralta sisälle päin. Viesti istunnallani Tarulle haluamaani ja siirsin aavistuksen ulkojalkaa taaksepäin, ihan parin sentin verran. Istuin syvällä satulassa, ryhdikkäänä. Taru totteli taas välittömästi, sen suu oli pienessä vaahdossa. Ristiaskeleet sivulle olivat lennokkaita ja pian keskihalkaisijan tullessa vastaan väistin tamman takaisin uralle. Heti perään kokosin hevosta vielä hieman enemmän lyhyellä sivulla.

Toistin tehtävän vielä toisella pitkällä sivulla, kunnes tein päätyyn pysähdyksen suoraan ravista, tasajaloille. Kiitin. Annoin uudestaan avut raviin ja tamma kuunteli välittömästi. Avo- ja sulkutaivutus. Pari pysähdystä suoraan ravista. Kootuin ravi, johon Taru pystyi. Lisätty ravi, jonka liito sai kenet tahansa hengähtämään. Pysähdys ja laukannosto pysähdyksistä.

Taru tuntui ajattelevan kyseessä olevan kilpailutilanne, se oli niin täysillä mukana ja upea. Häkeltyessäni taas tamman täydellisestä työmoraalista melkein unohdin katsojani. Aloin koota laukkaa, tein pari pääty-ympyrää. Lähtiessäni halkaisijalle kulmasta, aloin valmistella Tarua sen viimeisiin tehtäviin - kokosin tammaa taas alleni pienemmäksi ja korkeammaksi, tunsin kuinka tamma reagoi pohkeeseen välittömästi ja nousi taas hitusen ylemmäs. Se oli niin helppoa, annoin toisen jalkani taas siirtyä hieman vastakkaisen laukanapuihin, istunnan viestittää toisesta laukasta ja hetkessä tapahtui laukanvaihto askeleessa. Lyhyen päädyn keskellä pysäytin tamman kootusta laukasta suoraan seisaalleen. Kiitin, taas kerran. Kiittäminen oli tärkeää, ja usein se unohtui. Nostaessani laukan vielä kerran, tuntui Taru ehkä hitusen jo kuumuvankin. Se hakeutui itse ylemmäs edestä ilman apujakin.

Kun tulin lävistäjän toisen kerran, vaihdoin taas laukan. Päädyssä siirryin takaisin raviin ja sitä kautta käyntiin, katsahtaen tuntilaisiini. Kaikkien silmät tuntuivat pian tipahtavan päästä, niin ne katsoivat suut auki.

"No, Linnea, onko Taru liian osaamaton sulle?" kysyin reippaasti ja sain blondin tytön punehtumaan.

"Ei ole", tyttö mutisi.

"Hyvä. Eikä sellaisia puheita varmaan enää toiste tarvitse kuunnella?"

"Ei tarvitse."

Mua hymyilytti. Saisin varmaan valituksia, olivathan tyttöjen vanhemmat sentään maksaneet ratsastustunnista. Mulla oli kuitenkin tunne, että tää oli opettanut enemmän kuin se olisi koskaan.

Seuraavalla tunnilla Linnea pyysi Tarua.