Ressun hoitopäiväkirja

Tie, jota ajoimme, kiemurteli kuin korkkiruuvi konsanaan ja sai minun jo valmiiksi sekaisin olevan vatsani voimaan entistä huonommin. Auton tekonahkapenkit hiostivat selkää ja turvavyö tuntui hirttävän minut siihen paikkaan.
- Voitsä lopettaa ton säätämisen? veli kommentoi hermostumisesta johtuvaa keikkumistani. – Mikä ihme sua nyt taas pelottaa?
Perkele, inhosin veljen tökeröitä kommentteja. Kun hän tietää, että upouudet asiat ovat minulle elämän ja kuoleman asia, voisi hän pitää leipäläpensä kiinni ja keskittyä omiin juttuihinsa. Pakkohan minun oli valjastaa mies kuskiksi, koska omalla pienellä autollani ei varmasti raahattaisi perässä yhtään mitään.
- En voi, en pysty.
- Oh god, Aarne pyöräytti silmiään päässään ylidramaattisesti ja hidasti hieman vauhtia kääntyäkseen.
Aarne oli luimistellen suostunut kuskaamaan minut hevosineen uuteen talliin. Okei, myönnetään, jouduin rahalla lahjomaan laiskan pojan, jotta sain haluamani. Aarne voisi siis olla ihan hiljaa ja vain ajaa, siitähän hänelle maksetaan. Tummahkot pilviharsot olivat peittäneet auringon saapuessamme kenties oikean tallin pihalle. Veli antoi auton rullata eteenpäin, käänsi hitaasti ja parkkeerasi vaivihkaa yhteen ruuduista. Jäin paikoilleni siihen penkille huulta purren ja kädet täristen.
- Hui, kuinka jännittää, mumisin hiljaa ja hapuilin turvavyötä auki.
- Mitä sanoit? Aarne ihan varmasti vain kiusakseen pyysi minua asiani toistamaan, joten tyydyin olemaan vain hiljaa ja avaamaan varovasti oven.
Hitaasti nousin tummanpunaisen auton kyydistä ja tähyilin parkkipaikan viereisessä tarhassa seisoskelevia nelijalkaisia. Siellä ne tapittivat meitä kummastuneena vieretysten. Traileri heilahti ja sieltä kuului kärsimättömän hevosen inahdus.
- Onks täällä ees ketään? Aarne puuskahti ja lähti harppomaan ympäri pihaa.
- Tuu takas sieltä, aasi!
Aarne sen kun vain jatkoi matkaa ja lopulta hän päätyikin koputtelemaan asuinrakennuksen ovea. Huokaisin syvään ja pudistelin epätoivoisena päätäni avatessani samalla traileria.
- Joo, tuollahan ne molemmat on, kuulin Aarnen huutelevan kovaan ääneen.
Nostin katseeni äänen suuntaan ja näin tummatukkaisen veljeni osoittelemassa suuntaani. Valahdin varmasti kalpeaksi kuin haamu ovesta kurkistavan parivaljakon huomion kiinnittyessä minuun. Melko kiusallinen tilanne kruunattiin vaivalloisella käden heilautuksella ja hymyllä, josta loisti epämukavuus.

Uuden parivaljakon jäsenet esittäytyivät Jewelliksi, jonka kanssa olinkin jo puhelimessa puhunutkin, sekä Miikaksi. Minun oli todella hankala olla luontevasti tilanteessa, jossa minun olisi omasta mielestäni pitänyt jotakin small talkin tapaista suustani ulos suoltaa.
- Tässä tämä mun lihava pullero sitten on.
Voi että, miten kuivaa Helena, yritä nyt edes. Hieman tukevahkossa kunnossa oleva puoliveriori peruutti vauhdikkaasti ulos kopistaan ja heilautti korvat luimussa päätään.
- Tollanen vähän angrympi pulla, mustahiuksinen Miikaksi esittäytynyt jätkä heitti letkeästi.
En ottanut selvää kumpaa poika enemmän tuijotteli, minua vai hevosta. Joka tapauksessa hänen omituinen virnuilunsa häiritsi minua ihan liikaa. Toivottavasti edes kommentti oli tarkoitettu itse hevoselle eikä minulle.
- Joo… Ressulla on pieni asennevamma, sanoin jo vähän reippaammin.
Jouduin keskittymään aikalailla orin aisoissa pitämiseen. Se kun halusi koko ajan vilkuilla takana olevan tarhan asukkaita tai sitten rynniä nuuskimaan koko tallipihan läpikotaisin.
- Jos käydään eka heittämässä hevonen karsinaan niin päästään sitten muihin hommiin, Jewell ehdotti ja lähti ohjaamaan meitä oikeaan osoitteeseen. Aarne oli tietenkin heti kysymässä tupakoiko Miika ja vastaus oli myöntävä. Miehet olivat siis löytäneet yhteisen sävelen ja jäivät kessut huulessa taaksemme.

Ressu oli jätetty talliin riehumaan. Se oli heti ensimmäiseksi ollut tutkimassa ruokakaukaloja, mikä ei tosin minua ihmetyttänyt laisinkaan. Läskipossuilla kun on kovat omantunnon tuskat, jos ruokaa jätetään lautaselle. Kun ei ruokaa ollut tarjolla, ori alkoi tutkailemaan vierustovereiden karsinoihin. Kumpikaan ei ollut paikalla, joten Ressun oli pakko aloittaa tutkimuksensa karsinan alusista. Lähdimme melko nopeasti orin karsinaan saatuamme takaisin parkkipaikalle, jossa Aarne ja Miika naureskelivatkin jo yhteen ääneen.
- Nytkö on keuhkot tervattu taas hetkeks? Jewell huudahti kauempana seisoskelevalle kaksikolle.
- Kyllä, nyt oon taas elämäni kunnossa, Miika huikkasi.
- No mites nää kamat? Aarne sanoi ja avasi takaoven.
Kaikki tavarani oli tungettu auton taakse siten, että kaikki takapenkit oli jouduttu laskemaan alas.
- Voi hyvää päivää, tästähä vois järjestää jonkun hemmetin kirpputorin tai jotain, Miika mölisi ja tuijotteli autosta pursuavaa tavaraa.
- Tätä tavaraa on vielä lisää tossa trailerissa, Aarne paljasti.
Minä vain tyydyin nostamaan suupieliäni hieman.
- Naisillakin on tarpeensa, letkautin ja säikähdin hieman omaa rohkeuttani sanoa asioita, joiden tulkitseminen on täysin vastapuolen ajatuksenjuoksun varassa.
Miika nosti hieman kulmiaan. Saatoin huomata, kuinka pojan suupielet vaisusti kaartuivat ylöspäin. Osasinpa kerrankin sanoa jotakin hämmentävää. Siis sellaista, etten itse ole se hämmentyjä tai lukkoon menijä.
- Me voidaan auttaa tässä niin saadaan kaikki tavarat nopsaa ulos. Tätä tavaraa kun on ihan mukavasti, Jewell tarjoutui auttamaan ja ojensi reippaasti Miikalle muutaman kassin. – Ota sinä poika nämä.
- Kyllä äiti.

Tavaroiden purkamiseen ei tosiaankaan mennyt kovinkaan kauaa, kun apuna oli monta käsiparia. Ressu sai oman kaapin sekä paikan suitsille sekä satulalle. Hoidin Jewellin kanssa vielä muutamia tylsiä paperihommia ennen kuin Ressu oli virallisesti Leijonalaakson asukas. Aarne lähti viemään lainattua traileria takaisin sinne, mistä me olimme sen hakeneetkin, kun minä jäin vielä palloilemaan tallille. Jewell näytti pikakelauksella mistä löytyy tärkeimmät tavarat ja paikat.
- Ja jos et jotain muista mistä löytyy tai muuten vaan oot hukassa, nii kysy pois joltakin. Me ei purra… tai no en mä Miikasta mee vannomaan, Jewell naurahti ja sai Miikan huomion kännykän ruudusta meihin.
- Öähh, en mä ketään mee puremaan, poika väänsi suupielensä alaspäin ja kurtisti hieman kulmiaan. – Ainakaan ilman lupaa.
Miika palasi nopeasti siihen samaan virnuilevaan poikaan. Minä jäin siihen väliin vähän ihmettelemään ja olemaan jälleen kerran se typerä tuppisuu, joka ei saa sanaa suustaan mitenkään päin. Aina se alku on näin hankalaa…
- Lähen hakeen noita hevosii sisälle, Miika ilmoitti työntäessään puhelinta taskuunsa ja kääntyessään ulko-ovelle päin.
- Jebou, Jewell huudahti pojan perään ja kääntyi sitten taas minuun päin.
- Tälle sitten tosiaan ei tarvii antaa kauheesti mitään herkkuja. Niin kuin näät se on nytki aika paksussa kunnossa, ilmoitin Jewellille seisoessamme Ressun karsinan edessä.
Ori oli asettunut aloilleen ja tuijotteli tiiviisti meitä kahta karsinan ulkopuolella keikkuvaa hahmoa. Sen korvat oli asetettu tiukasti takaviistoon ja ilme oli niin välinpitämätön kuin voi vain olla. Se ei selvästikään pitänyt siitä, että menen mussuttamaan kenellekään sen lihavuuskunnosta.
- Pidetään mielessä, Jewell sanoi. – Tuut varmasti viihtymään. Meitä on täällä tosi kiva porukka!
Sitä minäkin toivoin. Sopeutumiskäyttäytymiseni kun ei ole sitä maailman parhainta, mutta kaikkeni yritän, että jutut lähtisivät luontevammin ihmisten kanssa rullaamaan.

/ Tervetuloa Leijonalaaksoon!

Voi kuinka rakastuinkaan kirjoitustyyliisi. Aarne tuntuukin olevan varsinainen tapaus, lieneekö vierailevan tarinoissa myöhemminkin? Kuulostaa mukavalta hahmolta. Ei meillä Leijonalaaksossa muuten tarvitse ujostella, harva muukaan ujostelee. Paitsi ehkä Hely, joka ujostelee kaikkien edestä.

★★★★

Miika, mun ikioma vahtikoira. <3 Tosin käskylle "käy kiinni" on löytynyt monia variaatioita, jotka eivät sovi päivänvalossa kerrottaviksi.

- Jewell