18. heinäkuuta -15 / Leijonalaakson omistajar seonnut lopullisesti! Katso kuvat!

En ole hetkeen saanut yhtä suurta slaagia kuin tänä lauantaiaamuna. Mä olin ollut hyvän tallinomistajat tavoin jo puoli seitsemältä ylhäällä, juomassa omenamehua isossa keittiössä. Oli jo monta päivää satanut, mutta nyt oli selkeää. Tein aamupalaa kaikessa rauhassa, kun aloin kuunnella kummallista, rapisevaa ääntä. Jätin juustoleivän tekoa varten pöydälle nostetut tarvikkeet siihen ja kurkkasin tallipihalle aukeavasta ikkunasta. Mikään ei valmistanut mua siihen, mitä näin.

Oona söi kaikessa rauhassa talon etuseinän vieressä olevasta kukkalaatikosta Inkan istutuksia.

Ryntäsin sellaisella vauhdilla hippulat vinkuen pihalle, että viime kerrasta oli jo aikaa. Heitin shortsien ja topin kaveriksi jalkaan vain kumisaappaat, joilla lonksuttelin kiviportaat äänekkäästi alas saaden Oonan viimeistään siinä vaiheessa vilkaisemaan muhun hämmentyneenä. Auki jäänestä ovesta vilahti ulos Kakru, valmiina hiirijahtiin tallissa.

Tarrasin riimuttoman Oonan etutukasta kiinni oikein ronskisti, saaden sen ilmeen vieläkin järkyttyneemmäksi.

"Sun pitäisi olla laitumella", mutisin. Kello olisi kohta varmaan seitsemän ja aamutallilainen tulisi suorittamaan vähille tallissa oleville hevosille ruokintaa. Mä olin juuri lähdössä etsimään Oonalle riimua, kun Miikan ärsyttävän kovaan ääneen popittava auto kaarsi parkkikselle. Mä olin varmaan hämmentävä näky kumisaappaineni - mun hiuksetkin oli vielä takkuisemmalla nutturalla kuin tavallisesti ja silmissä vielä unihiekkaa. Tietty sen piti olla Miika, eikä vaikka Inka! Itsepähän työvuorolistat laadin. Kaiken tämän lisäksi talutin hevosta otsatukasta. Osasin jo kuvitella Räpäkön pienen paikallislehden otsikot. "Leijonalaakson omistajatar seonnut lopullisesti! Katso kuvat!"

Miika nousi autosta virnuillen, valmiina laukomaan jotain äärettömän terävää.

"Hys!" mä kiljaisin ennen kuin jätkä ehti saada sanaakaan pihalle.

Ja sitten lähdin Oonan kanssa kohti lähintä tallia. Jätin keskitalliin yhteen tyhjistä karsinoista, lähtien itse selvittämään laidunmysteeriä.

Varsinainen mysteeri se olikin, koska langat olivat kunnossa joka puolella ja sähkö kulki. Believe me, kokeilin ihan itse koettaessani koukistua lankojen välistä. Vuosien kokemus niiden läpi luikertelusta ei tänään auttanut. Lopulta en keksinyt tehtäväksi mitään muuta, kuin roudata Oona takaisin sille laitumelle.

Eihän se sieltä enää pääsisi ulos, eihän?