18. joulukuuta -14 / Kun Unski kadotti kiinnostuskiikarit

Ulkona sataa. Mulla on punainen rukan sadetakki, yhtä punaiset kumisaappaat ja vähän liian suuret mustat sadehousut. Unski, jota oon viemässä ulos, on kadottanut kiinnostuskiikarinsa. Niinpä se matelee tavallisen reippaan vauhdin siasta ja ilmaisee mielipidettään vesikeliin. Kerran toisensa jälkeen sanon sille, ettei se ole sokerista, mutta koska sen kiinnostuskiikarit on kadoksissa, matelee Unski yhä. Mun ponnarilta on karannut hiussuortuvia ja nyt niistä tippuu masentuneesti vesipisaroita. Unski on vielä varsin kuiva, koska ei ole joutunut tarhaamaan hevosia jo kolmessa tallessa. Vaikka olen vetänyt hupun naamalle, tunnen kylmän veden hiljaa hiipivän niskaan. Hyi ja yök. Vedän sitä paremmin päähän, nostan kaulusta korkeammalle ja koetan suostutella jylhää, periksiantamatonta suomenhevosta vesisateeseen.
Unski on nyt jo puolitoistavuotias. Vähän alle vuosi sitten se sai muuttaa ISOJEN POIKIEN luokse, eikä tunnu vieläkään päässeen siitä yli, ettei sillä ole enää pomputettavana ei-millään-tapaa-siskoaan Routaa. Ikävä kyllä Unskikin tietää nykyään, että Routa tosiaan ei ollut mikään sisko, joten muutto oli pakollinen. Puolivuotias nuori ori ratsastuskoulun ytimessä? Annas kun mietin. EI. (Ja vaikka Routa kyllä lähinnä pomputteli Unskia, mutta nuoren kasvavan miehen itsetunto saattaisi kärsiä sellaisesta informaatiosta.)

Ja niinpä se yrittää nyt tottua ISOJEN POIKIEN leikkeihin. Koetan kertoa, ettei se ainakaan nosta Unskin statusta kiukutella kuin pahainen kakara muiden nähden. Vaikka mistä minä tietäisin, mitkä vedot näillä on täällä iltaisin. Konsta ja Hely taluttaa Pirua sekä Miroa tarhaan, ja siinä ne kiltisti tepastelee, kun musta tuntuu työhevoselta repiessäni pientä Unskia liikkeelle.

"Mitäs sanotte, jos työnnän tän Aprin ja Eelin kanssa samaan tarhaan? Musta ne vois tulla toimeen", ehdotan asiaa, jota olen pohtinut jo kauan. Ehkä Unski pääsisi porukkaan paremmin. Mulla on olo kuin yläasteen opettajalla, joka koettaa sopeuttaa uutta oppilasta muiden sekaan. Konsta ja Hely myöntelee, joten yllätän jo tarhassa olevan kaksikon tyrkkäämällä vielä kolmannen sekaan. Oritallin tarhat on niin suuret, ettei suuret tarharyhmät haittaa. Niillä on silti runsaasti tilaa mellastaa. Apri luimistelee.

Unski kattoo mua portilta loukkaantuneesti. Kiitti vaan. Luulin et oot mun kaveri.

Jouluun on kuusi päivää, mun tekee mieli sanoa Aprille. Vähän juhlamieltä. Se ei kumminkaan auta noin jästipään kaverin kanssa ja koska ulkona sataa vettä lumen sijasta, jätän asian sikseen. Mistä Apri tietäisi, että on joulu? Me ei olla edes aloitettu tallien joulukoristelua. On vaikea kuvitella kynttelikköjä ja joulukuusen koristeita saatika pipareita kun sellainen syysmyrsky. Yleensä jouluisin tuon hevosille tarhoihin havuja.

Aina yhtä luotettava Eeli alkaa kumminkin tehdä tuttavuutta Unskin kanssa. Se työntää turpaansa lähemmäs, jos vähän nuuhkaisen ja Unski työntää turpaansa sitä vasten. Sitten ne puhisee, Unski vinkaisee ja loikkaa sivuun. Apri tulee kumminkin näyttämään kaapin paikan. Seuraan tarkasti (koska piru vie, ette pojat hajota niitä loimia!) kunnes käännyn ja alan talsia kohti tallia. Siellähän on vielä hevosia tarhattavaksi.

Kun tuon Vilhoa ulos (se on samassa tarhassa kuin Tarmo), Unski on jo ihan kympillä leikeissä mukana. Vaikka sataa ja kumpparit on täynnä vettä ja vaikka jouluun on vain kuusi päivää, mua hymyilyttää.

Tämä löytyy myös Unskin sivuilta päiväkirjasta.