04. tammikuuta -15 / Kuinka Grace löysi sisäisen lehmänsä

Varpusten tilalla oli ehdottomasti mielenkiintoisin päivä vuosiin. Ikävä kyllä ratsastuskoulusta löytyy aina niitä tyttöjä, jotka on olevinaan vähän taitavempia kuin muut. Helmi oli yksi sellainen, joten Helmi sanoi voivansa tuoda Gracen sisään, kyllä mä oon hurjempiakin taluttanut. Ei se mitään, Grace on ihan ookoo talutettava. Paitsi jos tuuli alkaa lähestyä myrskylukemia. Kaksikko asteli tarhan portista rauhallisesti, ja vielä pari askelta sen jälkeenkin, kun Grace tajusi tilaisuutensa. Hurja tuulenpuuska tarttui pieneen tyttöön että poniin, joista jälkimmäinen matki ensimmäistä ja loikkasi takajaloilleen. Ei siinäkään vielä mitään, mutta Helmi kiljaisi, joka ei ollut omiaan rauhoittamaan tilannetta, sai Gracen tekemään temppunsa uudestaan, ja Gracen perässä sen teki Riku.
Mirkku kuulosti hieman ihmettelevältä, kun vastasin puhelimeen. Kysyin normaaliin tapaan, että mikä hätänä.
"Teidän hevoset on meidän lehmihaassa", Mirkku vastasi. Menin hetkeksi hiljaiseksi. "Kaksi ponia, molemmat aika tummia."
Juoksin ulos kovempaa kuin Usain Bolt, enkä sulkenut puhelinta. Miika virnuili tallin ovella. Jo pelkkä mun ilme sai sen kertomaan.
"Sun onneksi Varpusten lehmihaka on nykyään täynnä lampaita eikä lehmiä! Voitko ees kuvitella, mitä ne kaksi olis voinut keksiä", mutisin syyttävästi. Miika virnuili edelleen (osasin kuvitella sen ajatukset: "Ai, Grace on vihdoin löytäny sisäisen lehmänsä"), eikä selvästi ottanut mua todesta, joten tein sille luunapin otsaan. Kuului "auts!" ja sitten se olin minä, joka virnuili. "No niin lehmipoika, me lähdetään pirulliseen ponijahtiin!"

Tilanne: kaksi ponia irti. Lehmihaka oli vaihtunut heinäladoksi ja siellä ne kaksi mussutti menemään kuin mitkäkin. Varpunen näytti siltä, ettei enää tiedä mitä tehdä. No, kuten arvata saattaa ei kaksi ponia voinut mitään kauraämpäreille, vaikka ruokaa olisi ympärillä ollut yllinkyllin. Grace näytti kuitenkin omituisen tyytyväiseltä, kuin olisi tehnyt juuri vuoden pilan. Toivottavasti olikin, koska tätä vuotta oli paljon jäljellä, enkä paljoa pahempaa juttua olisi keksinyt.

Tuijotin murjottua ja hajalle revittyä kuivaheinäpaalia sanattomana. Varpunen teki samoin. Ja Miika. Ja sitten mä tuijotin Gracea kädenjatkeen päässä. Se ei ollut niitä elukoita, jotka näyttäisi syyttömältä (kuten eräs Riku kröhöm) vaan yhä yhtä ylpeältä. Lopulta Varpunen kröhi, ja sanoi ettei maksa mitään ja hassuja tapahtuu. Kiitin ("Kiitoskiitoskiitosoonniinvelkaakiitos") ja lähdin viemään tummaa ponia omaa kotiaan päin.

Tunnin päästä sama tyttö oli jättänyt Gracen karsinan auki.

Tämän löydät myös Gracen sivujen päiväkirjasta.