16. helmikuuta -15 / Rakas maanantai, käy astumassa Legon päälle

Näin siinä piti käydä. Etsin töitä hullun lailla ja kun viimein löytyi sopiva paikka läheltä, aloitan työt juuri sopivasti lomaviikolla. Ei mulla kai ollut valittamista kun sain hyvän paikan Leijonalaaksosta ja ratsastuskoululla työskenteleminen on ollut miltei elämänpituinen haave, mutta mä vihaan maanantaiaamuja. Vihaan, vihaan, vihaan. Ennemmän kuin Karvinen, vaikka sen piti olla mahdotonta. Tuntui tuskalta käydä suihkussa, meikata, ripustaa hiukset nutturalle ja muuten valmistautua tulevaan työpäivään. Maanantaivihani ei saanut pieniä hippusia uuden työpaikan jännitystä piilotettua ja niinpä hypin varpaillani olohuoneen poikki hakemaan tavaroitani.

Kun mä sitten viimein sain Fiatin käyntiin, olin kuin koko yön hyvin nukkunut. Naputtelin rattia radiosta tulevien kappaleiden tahtiin koko matkan, joka tuntui jännityksessä pitemmältä kuin oli kilometreinä kuulostanut. Yritin etsiä mutkittelevalla tiellä kylttiä ja tihrustin nenä kiinni ikkunaruudussa ympärilleni. Kun olin ajanut risteyksen ohi jo vähintään kaksi kertaa, huristelin muina naisina Leijonalaaksoon vievälle tielle ja löysinkin sitten lopulta tallipihaan. Tunsin oloni jotenkin halutuksi, kun tummahiuksinen jätkä nojasi tallin seinään herkeämättä autoani katsellen ja vieressä ruskeahiuksinen, suunnilleen ikäiseni nainen näytti juttelevan hänelle sivusilmällä autoani tarkkaillen. Noustessani Fiatista sain heti kuulla, kuinka terävä ääni kaikui tallin seinästä:
"Voi juma Miika, eikö sulla oo muuta elämää? Kasva aikuiseks...", brunette kommentoi ja vilkuili minua. Jätkä, ilmeisesti Miika, tuijotti muhun päin.
"Äitiiskö muistutan vai miks oot niinku aaveen nähny?" kysyin sitten ja sain vastaukseksi tyytyväisen virneen. Friikki. Nainen vaikutti fiksummalta.
"Moikka, mä oon Inka", se esittäytyi muitta mutkitta ja hymyili räpäyttäen tekoripsiään. Tällaistako oli Leijonalaakson henkilökunta? Ehkä mä sittenki sopisin joukkoon...

"Tottelen tai en, niin mua saa kutsuu Aneteks", nyökkäsin hymyillen.
"Ai sä oot se", jätkä töksäytti. "Ja joo, sori, Miika."
"Joo mä oon se... jos tiiän mitä tarkotat", myönsin olkiani kohauttaen. Miika avasi jo suutaan, kun Inka ehti ensin.
"Jewell on toimistossa, se pyysi mua lähettämään sut sinne. Tosta ovesta pääset talliin, ja käännyt sitten vasempaan. Löydät kyllä oikeen oven", brunette neuvoi ja raahasi sitten Miikan mukaansa melkein korvasta taluttaen. Kasvot minuun päin jätkä esitti varsin viattoman ilmeen, mutta vastasin siihen lapsellisella virnistyksellä. Tallissa katselin hevosia, joista huomioni vei erityisesti hapanta naamaa näyttävä Grace sekä vaalea, komea ruuna (nimi taisi olla Killeri tai joku vastaava). Löydettyäni hetken etsimisen jälkeen toimiston koputin oveen. Kun kuulin pyynnön astua sisään, avasin oven ja nöyrästi hymyillen nyökkäsin. No, tämän nuoren naisen olin sentään tavannut jo työhaastattelussa.
"No Anette, mitäs pidät?" Jewell kysyi kätensä levittäen. Jostakin syystä minä vain pidin hänestä, oli se sitten asiakaspalvelun osaaminen tai itse naisesta sädehtivä energinen aura, mutta hänessä vain oli sitä jotain.
"Upea paikkahan tämä on, olette tehneet hyvää työtä! Mä tapasinkin jo Miikan ja Inkan", totesin hymyillen ja istuin Jewellin viittomaan tuoliin.
"Vai että Miikan myös", nainen tokaisi silmiään pyöritellen ja mutisi itsekseen jotain siitä, että sen jätkän lupauksiin ei kannata luottaa. Seuraavaksi valitsimmekin puheenaiheeksi kaiken tärkeämmän ja vakavamman.

Meni minulla tovi toimistossa, ennen kuin sain Jewellin jätettyä paperitöiden pariin.
"Ootko valmis? Mennään kierrokselle", Inka hymyili ja viittoi minua mukaansa jo toimiston ovelta. Oliko minulle järjestetty oikea aikataulu tänne, heti ensimmäiseksi päiväksi?
"Oritalli joudutaan kattomaan myöhemmin, se sijaitsee vähän kauempana", seuralaiseni kertoi ja nyökkäsin vastaukseksi mitään sanomatta. Kulman takana näkyi vilaus tummaa hiusta ja mustaa takkia.
"Miika, eikö sulla ollu lantaa lapattavana?" Inka tokaisi korotetulla äänensävyllä.

Tästä se lähtisi.
Vaikka olen kyllä vieläkin sitä mieltä, että maanantai voisi astua Legon päälle.

Jee, tarina!

Ihanaa, kun kirjoitit näin pian. En tiedä, haluatko jonkinlaista palautetta, mutta pidän tarinoihin kommentoimisesta, joten täältä pesee! Oot selvästi saanut meidän henkilökunnan eri persoonista hyvin kiinni ja kaikki vaikuttivat omanlaisiltaan. Minäkin, kyllä, usein nään Leijonalaakson Jewellin enemmän tarinoiden hahmona kuin itsenäni, vaikka minua kovasti muistuttaakin.

Voi kuinka usein sitä on rukoiltu, että hevosetkin tajuaisivat lomien päälle... Voisivat vaikka opetella ruokkimaan itsensä! Mutta hiihtoloma on oikeastaan ruuhkaisinta aikaa Leijonalaaksossa, joten töitä löytyy.

Teksti oli ihanan soljuvaa ja virheetöntä, pidin tarinasta.

Toivottavasti tapaat lopunkin henkilökunnan pian, niin pääset kunnolla menoon mukaan!