19. helmikuuta -15 / Karkuun ja äkkiä

Oli ihan tavallinen päivä Leijonalaaksossa, mitä nyt tein täällä töitä vasta neljättä päivää. Olin silti oppinut arvostamaan niitä harvoja rentouttavia kymmenminuuttisia ja ottamaan ilon irti niistä hetkistä, kun Inkan silmä vältti ja sain kontolleni huolehtia että Jonna ja Miika pysyvät erossa toisistaan. Tähän mennessä mulle ei oltu vielä suotu kunniaa vahtia sitä jätkää, ja se sopi mulle. Inkakin oli antanut sille viimeksi ruokapöydässä kunnon korvapuustin kun Miika oli tervehtinyt mua. En tiiä sitten miksi.

Rauhallinen hetki tallin lattiaa lakaisten keskeytyi, kun Jonna napsutteli sormia kasvojeni edessä ja otti luudan parempaan talteen. Olin vetäistä sen takaisin, mutta vaaleaverikön häikäilemätön katse sai mut jättämään yrityksen myöhemmälle. Tota katsettako se hevosiinkin käytti?
"Mitäs tällä kertaa", totesin ja asetin kädet puuskaan.
"Anette, nyt karkuun ja äkkiä. Ei oo aikaa selityksille. Se psykopaatti syö sut. En ymmärrä miten Jewell ajatuksensa järjesti, mutta sä et kestä sitä viittä minuuttia kauempaa. Joten nyt tassua toisen eteen", Jonna selitti. Puolet meni multa ohi ja päädyin vaan tuijottamaan mua hihasta kiskovaa työkaveria apaattisesti. "LIIKETTÄ."
"Miks?" kysyin.
"Perjantait sun kanssas. Jewell on saanut varmaan jonkun osuman päähänsä, liukastunut suihkussa tai jotain, koska se sano mulle että valmistelen sut henkisesti seuraavaan koitokseen. Se pirulainen ei kertonu mistä on kysymys, mun kiusaksi kai vain, mutta kuulin Helyltä että joudut liikuttamaan Riinan ja Emilian Miikan kanssa."

Huokaisin syvään.
"Ei Miika nyt niin paha voi olla. Ei niin kamala kuin annatte väittää", väitin rennosti. Jonna viskoi luudan johonkin nurkkaan järkyttyneen näköisenä.
"Ei niin. Se on paljon pahempaa", tuo vahvisti ja reippaili tallin ovelle edeltä. Kun mä olin tarttumassa kahvaan, ovi aukesi ulospäin ja ehdin jo aavistaa pahinta kun se pahin sitten tapahtui. Jätkä virnisti mulle merkitsevästi.
"Mä etin sua", Miika hymähti. Jonna katosi mun selän takaa jonnekin ihan muualle, ei kai halunnu olla teinipojan kanssa tekemisissä. Huokaus.
"No tässä mä oon. Ihana aina", kuittasin kulmiani kohauttaen ja päästin jätkän talliin sisälle.
"Mua ei oikein kiinnosta tää homma, mutta hoidetaan se nyt pois tieltä."
"Ai, mä en kelpaa seuraks vai? Voinhan mä Jonnan kutsuu..."
"Sä kelpaat hyvin", Miika vastasi pelottavan viekkaasti hymyillen. En ehtinyt näyttää keskisormea kun jätkä jo lähti Riinan karsinalle, mutta näytin sen selälle sitten.

"Mä oon liian iso Emilialle", tokaisin.
"Sä oot kuules pieni, ei me tässä Helinä-keijua tarvita."
"Turpa kii. En mä oo vielä siihen ehtiny tutustuu, mutta kyllä mä muiden puolia osaan pitää", tokaisin mutta vastauksena oli vain omahyväinen virne.
"Tiiätkö, me ollaan lähdetty vähän väärällä jalalla liikenteeseen", se totesi kuin olisi kysellyt mielipidettäni säästä.
"Mieti, mitä sä sanoit mulle ihan ensimmäiseks, ja sitten sano uudestaan."
"Sä taisit kysyä, näytätkö mun äidiltä", Miika hymähti ja oli tutkivinaan kynsiään.
"Tasoissa ollaan?" tokaisin kysyvästi ja tarjosin kättä sopimuksen merkiksi.
"Miika 1 - pikku Anette 0", jätkä tokaisi ja käveli pois. Kuulin läheisestä karsinasta epämääräistä murinaa ja näin sitten vaaleahiuksisen Jonnan suuntaavaan tumman Miikan perään.

Oli Leijiksessä kyllä elämää, mutta ehkä mä vielä sopeutuisin näiden joukkoon... seurahan tekee kaltaisekseen.

Ihanaa taas lukea sulta tarinaa!

Miikaa ja Jonnaa täytyy ymmärtää. Kyllä ne osaa sentään tappelunsa jättää sikseen kun on pakko toimia yhdessä. Ainakin yrittävät ja ajatushan on se tärkein? Miikaa ehkä hieman yhä kirpaisee kaksikon ensimmäinen tapaaminen, mutta ei siitä sen enempää...

Koeta selvitä meidän aina niin ammattimaisten ja aikuisten työntekijöiden kanssa! Mukavaa, että on sentään joku, jolla on järkeä päässä.