Ketkun päiväkirja

Hoito-ohjeet

Varusteet Ketkun varusteiden tunnusväri on sininen
Esteille estesatula, vatsapanssari, passoa-kuolaimet, jännesuojat etujalkoihin, martingaali
Sileälle koulusatula, kouluvyö, nivelkuolaimet, pintelit

Loimitus
Sateella sadeloimi
-10° tallissa fleeceloimi, tarhaan toppaloimi
-15° tallissa tallitoppaloimi, tarhaan toppaloimi
-20° tallissa tallitoppaloimi, tarhaan toppaloimi ja fleeceloimi
-25° tallissa tallitoppaloimi, tarhaan toppaloimi ja fleeceloimi

Tärisin jännityksestä (ja ehkä hieman myös kylmästä) seistessäni Leijonalaakson pihalla ja odotellessani kauan kaivattua lastia saapuvaksi. Ketku oli viimeinkin lähtenyt reissuun Norjasta, ja saapuisi Leijikseen hetkenä minä hyvänsä. Ulkona oli tuulinen sää ja hyppelin x-hyppyjä pysyäkseni edes jotenkin lämpimänä. Olin jo melkein luopunut toivosta ja harkitsin sisälle siirtymistä, kun näin mutkan takaa siintävät ajovalot. Jännitys kasvoi vielä suuremmaksi enkä meinannut pysyä housuissani kuskin parkkeeratessa hevosautoa. Vanha, parrakas mies kömpi ulos autosta ja tervehdimme toisiamme. Lastaussilta aukesi mielestäni aivan liian hitaasti, mutta pitkältä tuntuvan ajan jälkeen näin viimeinkin ihka oman orini takapuolen. Syöksyin autoon sisälle irrottamaan Ketkua saadakseni sen ulos. Ori katseli minua epäluuloisesti, ehkä se oli jo unohtanut minut. Olihan viime tapaamisestamme jo kuukausi aikaa. Yhteinen taipaleemme alkoi ryminällä Ketkun juostessa ulos autosta. Vaikka se pieni ja hontelo vielä olikin, sain tosissani pidellä kiinni, ettei se pääsisi karkuun. Siinä tallipihalla pitelin orivarsan narusta tiukasti kiinni kun se töllisteli uusia maisemia.

Ketkun toettua ensijärkytyksestä talutin sen Jewellin jo aikaisemmin näyttämään, Ketkulle varattuun karsinaan. Jätin orin ihmettelemään uutta asumustaan siksi aikaa kun kuskin kanssa purimme sen tavarat autosta. Koska Ketku oli vasta varsa, tuli sen mukana vain riimu, harjapakki harjoineen ja muutama pieni loimi. Saatuani kaikki tavarat paikoilleen kiitin autokuskia ja hän lähti takaisin tien päälle. Minä järjestelin loimet siististi kaappiin ja nappasin harjat mukaani. Ajattelin viettää hetken yhteistä aikaa Ketkun kanssa, ehkä tuttu ihminen auttaisi sitä sopeutumaan paremmin.

Karsinalla Ketku tunki turpaansa kalterien välistä ja katseli maailman menoa. Tallissa oli erittäin rauhallista kun sidoin Ketkun narulla kiinni kalteriin ja aloin harjailla sitä pehmeällä harjalla. Annoin sen nuuskia kättäni ja pikku hiljaa ori alkoi rentoutua. Pientä korvien kääntelyä huomasin harjatessani mahan alta, ja irvistelyä harjatessani päätä, mutta muuten Ketku oli suhteellisen rauhallinen. Kavioita Ketku ei olisi halunnut nostaa, mutta sinnikkään nojailun jälkeen sekin onnistui. Eihän niissä pienissä kavioissa juuri mitään ollut, mutta kunhan harjoittelimme nostamista. Harjattuani Ketkun perusteellisesti irrotin sen kaltereista ja otin riimun pois. Ori näytti hölmöltä ravistellessaan itseään rivakasti. Naurahtaen heitin sen nenän eteen pienen kasan heinää ja jätin sen natustamaan niitä ja tutustumaan uuteen karsinaansa rauhassa.

/ Tervetuloa jellonien hurjaan maailmaan.

★★★★

Tarina oli ihana lukea, siinä oli jotain todella suloista. Ja ah, vuonisvarsa! On se vaan söpö ja kerännyt useita uteliaita katseita tallin henkilökunnalta. Ketku on käyttäytynytkin varsin nätisti, vaikka oletkin antanut ymmärtää muuta. Välillä vähän omia juttujaan, mutta varsat... Ei niitä voi ottaa liian vakavasti. Teksti oli sujuvaa luettavaa, pidin tarinasta suuresti.

Alan pian taas katsella, kunhan saadaan kaikki uudet tuttavuudet kasaan (odottelen vielä 1-2 uutta asukasta Leijikseen), tarharyhmiä kaikille sekä karsinapaikkoja. Ei tarvitse kauaa odotella, toivottavasti.

- Jewell

Ei hyvä ihme, mihin olin taas lähtenyt mukaan. Minä, pesunkestävä poniratsastaja ja laiskanpulskeiden etanoiden kuski istuin valtavan, energiaa puhisevan puoliverisen selässä. Selkään pääseminenkin oli ollut jo melkoista extreme-urheilua yrittäessäni vääntää jalkaa jalustimeen samalla kun Killeri pomppi ympäriinsä. Onneksi olin lähtenyt ajoissa liikkeelle, sillä ruunan valtaviin askeleisiin oli totuttelemista poniköpöttelyn jälkeen. Vauhdista olin ihan äimistynyt, en tiennyt että hevosen voi saada liikkeelle pelkällä maiskautuksella, ilman raipan vilauttelua.

Ensimmäiset ravipätkät saivat minut varmasti näyttämään aivan aloittelijalta. Hölskynkölskyn, perunasäkkinä yritin kevennellä vaikka en pysynyt tahdissa lainkaan. Ensimmäiset laukat vasta jännittäviä olivatkin, mentiin niin kamalan kovaa ja kuskia hirvitti. Hiljaa mielessäni toivoin vielä pystyväni perumaan koko jutun, kun meitä jo kuulutettiin radalle.

Muutama ensimmäinen este metrin radalla sujuivat yllättävän loistokkaasti, olin varmaan jo oppinut hallitsemaan sekä istuntaani että suurta ruunaa. Tai sitten en. Neljännen esteen kohdalla itsevarmuuteni karisi ja tilalle astui suoranainen kauhu. Allani valtava hevonen viiletti kohti minun näkökulmastani valtavaa estettä, eikä minulla ollut yhtään kontrollia. Sekosin avuissani niin, että rymäytimme suoraan esteen sekaan. Onneksi Killerille eikä minulle käynyt mitään, vaan elävinä ja jalat terveinä pääsimme radan loppuun asti. Vaan kyllä häpesin, kunnon estehevonen alla ja minä onnistuin saamaan senkin näyttämään tunarilta.

Huonosti menneestä radasta sisuuntuneena menin hieman syrjemmälle harjoittelemaan Killerillä ratsastusta. Tein siirtymisiä ja hyppelin pieniä esteitä. Siihen mennessä kun kuulin meitä kuulutettavan seuraavalle radalle, olin jo kehittynyt huimasti.
Metrikympin rataan olin valmistautunut hyvin, yleisö varmasti mietti onko kyseessä sama ratsukko lainkaan. Painelimme radalla hyvässä yhteisymmärryksessä ja osasin valita lähestymiset hyvin. Pysyin hypyissä mukana, ja yhtäkään virhepistettä emme saaneet! Kaiken kukkuraksi aikamme oli nopein, ja edellisen radan viimeisen sijan tuoman pettymyksen korvasi ehdottomasti tämän radan voitto! Hymy korvissa taputin Killeriä kaulalle ja laskeuduin selästä jalat hieman vapisten. Mikä päivä!

/ Voi teitä, hyvinhän ne kisat menivät vaikka aluksi takkuili.

★★★★

Kaikesta sähläyksestä ja hölmöilystä huolimatta Killeri on musta aivan loistava hevonen. En kai muuten sitä olisi Leijonalaaksoon hankkinutkaan. Se on esteradalla niin kotonaan, ei pelkää mitään ja tietää tasan tarkkaan mitä sen pitää tehdä. Killeri antaa aina kaikkensa, mitä esteisiin tulee ja varmasti toisella radalla huomasit sen. Vaikka sillä on mielipiteet siitä, mikä olisi sen mielestä viisasta missäkin tilanteessa, ruunan kanssa kun kaikki natsaa niin se on kyllä yhtää unelmaa. Aika paljon pidäteltävää noin isossa hevosessa on, mutta ihana eläinhän se on!

Tarina itsessään oli ihanan selkeä ja helppolukuinen. Hyvä, että päälimäiseksi fiilikseksi jäi kuitenkin positiivinen, Killerissä on kyllä paljon totuttelemista laiskojen hevosten jälkeen. Tarinan eteneminen oli looginen ja vaikka kohtaukset etenivät vauhdilla, ei missään vaihessa tippunut kärryiltä.

Hyvä tarina!

- Jewell

”PONI ON IRTI!” kaikui tallipihalla noin kolme sekuntia sen jälkeen, kun olin saanut tarhan portin suljettua. Muissa tarhoissa seisoskelevat hevoset nostivat turpansa maasta ja ihmettelivät mesoamista. Minä juoksin pää punaisena kaukana kirmaavan orivarsan perässä ja kirosin päässäni. Perhanan elukka. Henkeä alkoi jo pistää painellessani ympäri aittaa ja ottipa Inkan kasvimaakin osumaa (anteeksi..).

Juuri kun olin romahtamaisillani naamalleni maahan, näin Miikan kävelevän päätallilta. Huusin minkä kurkustani lähti: ”MIIKA! OTA SE KIINNI!!!”. Poika hieman hätkähti, mutta reagoi salamannopeasti ja nappasi ohi painelevan Ketkun narusta kiinni. Pihisten hölkkäsin paikalle kirkkaanpunaisena ja tukka sotkussa, ja silloin näin Miikan mukana olevan Kristianin. Tämäpä loistavaa, ajattelin mielessäni. Edessäni seisoi henkeäsalpaavan hyvännäköinen jätkä ja minä näytin todella hemaisevalta. Väänsin kasvoilleni irvistystä muistuttavan hymyn ja kiitin Miikaa ponini pyydystämisestä. Äristen ja muristen, vähän myös häveten nappasin Ketkun mukaani ja talutin sen talliin. Perhanan elukka, todellakin.

Karsinassa tarkistin noin viisi kertaa, että ovi on varmasti kiinni ennen kuin lähdin hakemaan Ketkun harjoja. Palatessani se katseli minua niin viattoman näköisesti, aivan kuin äskeinen reissu olisi sujunut kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. Tuhahtaen sidoin orin kalteriin kiinni ja aloin harjailla sitä. ”Uskallakin rettelöidä tuon näytöksen jälkeen” mutisin sille sukiessani sen selkää. Ketku katseli minua edelleen niin ärsyttävän viattomasti, että pikku hiljaa aloin heltyä. Päätä harjatessani se tunki turpansa syliini, enkä voinut enää olla moiselle ilmestykselle vihainen. Kaivoin taskustani heppanamin ja Ketku poimi sen kädeltäni hellästi. Oma rakas pieni huligaani.

/ Tarina on aina hyvä, kun se alkaa huudolla "poni on irti"!

★★★★

Ketku on kyllä varsinainen epeli, mutta silti varsin lutuinen. No, onneksi Miikasta oli (kerrankin) hyötyä. Hetken oon taas vakuuttunut, että jätkästä on muuhunkin kuin naisten iskemiseen. Aina en ole vakuuttunut, mitä varten Miika tallissa on. (Jotkut tallitytöt jopa hihittelevät, että Miika on tallissa vain koska olisi hurmannut mutkin! Naurettavaa!) Kristian taas on muuttunut vähän liian tutuksi naamaksi, juuri kun Teemu saatiin töihin tulee toihin. Jokin myös sanoo, että tätä on hieman vaikeampi saada siivoamaan karsinoita...

Kyllä mä vielä joku päivä otan luudan käteen ja ajan kaikki häntäheikit oikein huiskien veke!

Tarina itsessään oli taas ihana.

- Jewell

Jännityksestä kihisten saavuin Leijonalaakson pihaan viiden aikoihin iltapäivällä. Tänään oli tärkeä päivä, ja toivoin etteivät ihmiset pitäneet lähettämiäni kutsuja aprillipilana. Olin kyllä pyytänyt Jewelliltä luvan koristella pätkän maneesista serpentiineillä ja ilmapallolla, joten eiköhän se toisi enemmän uskottavuutta asiaan. Koristearsenaalia raahaten astelin maneesiin, ja ilokseni näinkin paikalla paljon ihmisiä! Itse pääpiru Jewellkin oli ehtinyt paikalle, ja se lämmitti mieltäni.

”Moi!” huikkasin kaikille, ja sain vastaukseksi monia tervehdyksiä.

Rymäytin koristeet maahan ja pyysin kaikkia auttamaan koristeluissa. Jutta, Jewell ja Anette asettelivat serpentiinejä ja Miika ja Konsta puhalsivat ilmapalloja. Itse hain pöydän keskelle maneesia ja asettelin siihen porkkanakakun. Pöydän viereen laskin rapisevan lahjapaketin.

”Kakkuun ei sitten kosketa!” kajautin ja loin merkitsevän katseen Miikaan, joka jo kurotteli kohti porkkananpalasta. Läpsäytin jätkää kädelle ja jätin muut koristelemaan maneesia. Itse lähdin hakemaan tarhasta päivän päätähteä!

Ketku oli, kuinkas muutenkaan, aivan täynnä mutaa. Huokaisin syvään ja juoksutin orin hirveää kyytiä pesupaikalle, jossa jynssäsin sen perin pohjin. Hiki päässä ja tukka sekaisin sain kuin sainkin sen puhtaaksi. Märkä poni ravisteli itseään antaumuksella, sainpa siis samalla itsekin suihkun. Pikavauhtia ori kuivaksi, harjatuksi ja muutenkin fiinin näköiseksi, ja ei kun maneesiin.

Maneesissa oli saatu hienosti koristeltua, ja Ketku katseli epäluuloisesti liehuvia serpentiinejä ja leijailevia ilmapalloja. Hyvin pian sen huomio kiinnittyi kuitenkin keskellä tönöttävään porkkanakakkuun, ja sinne paineltiinkin poni edellä ja omistaja perässä. Vastapesty turpa tunkeutui suoraan keskelle kakkua tuhoten hienon luomukseni alta aikayksikön. No, väliäkö hällä, olihan kyseessä synttärisankari. Merkistäni aloimme kaikki laulaa yhteen ääneen:

”PALJON ONNEA VAAN, PALJON ONNEA VAAN, PALJON ONNEA RAKAS KETKU, PALJON ONNEA VAAN!”

Ketkua ei hoilauksemme kiinnostanut, se oli täysin kakun lumoissa. No, ainakin kelpasi. Nostin maasta rapisevan paketin, ja ori kääntyi katsomaan sitä kiinnostuneena. Se hamusi käärettä huulillaan ja repäisi itse paperin auki.

”Hyvä poika” kehuin oria ja avasin paketin loppuun. Sieltä paljastui uudenkarheat suitset strassiotsahihnalla, todella miehekästä. Kakku oli jo hamuttu loppuun, joten pääsin heti sovittamaan suitsia, ja hyvin sopivatkin.

”Hyvää kolmevuotispäivää, melkein aikuinen huligaaniponini” sanoin rakkautta äänessäni ja rutistin Ketkua tiukasti. Synttärivieraat ympärillä taputtivat. Kerta kaikkiaan onnistuneet bileet!

/ Voi apua...

★★★★★★

Ihana tarina, rakastuin! Kuudennen tähden sait tänään ihan vain kekseliäisyydestä, vaikka tarina onkin itsessään viiden arvoinen. Ihan superhyvä. Kiitos että sain lukea. Rapsutuksia kolmivuotiaalle, sekä pari porkkanaa täältäkin suunnalta.

Tarinasta huomasi, että olit selvästi kirjoittanut sitä innoissasi. Se oli sujuva ja hyvin kuvailtu. Nauratti myös mukavasti.

- Jewell

Jos haluat lisätä valmennukseksi sivuille, valmentaja on Jewell ilman linkkejä. Tai voit vaikka linkittää tähän. Tai jotain.

"Nyt sanot sille, että ylös sieltä! Et anna sen jäädä noin eteen! Näpäytä raipalla jos ei kuuntele pohjetta! Nyt!" huusin kovaan ääneen kentän reunalla seuraten ympyrällä ravaavaa Ketkua ja Suvia. Jalustimet Suvi oli saanut nostaa eteensä ristiin heti verryttelyn suoritettuaan ja nyt kaksikko ravasi ympyrällä. Suuria ongelmia oli vain yksi: Ketku jäi helposti kuolaimen alle ja veltoksi. Tunnin tarkoitus oli siis saada Ketku ylös ryhdikkääksi ja liikkumaan eteenpäin omalla moottorilla. Suvi sai tosiaan tehdä töitä vuonohevosensa selässä, jotta tavoite onnistuisi. Olin nähnyt Ketkun parhaimmillaan, ja tiesin että se pystyisi siihen. Enhän muuten olisi sitä vaatinutkaan. Jatkoin neuvomista, käskin Suvia keskittymään siihen, että yläkroppaa saisi olla hieman taaempana ja kädet rennompia. Suvin täytyi kiinnittää erityistä huomiota, ettei itse jäisi vetämään hevostaan suusta. Eihän silloin tietäisi, painaako Ketku kuolaimelle vai ei.

"Muista kuitenkin, ettet voi antaa yläkropasta ja käsistä periksi, jos haluat sen ylös sieltä! Pohje töihin!"

Ketku muuttui kierros kierrokselta paremmaksi ja sen näki myös Suvin ilmeestä. Kun Ketku vihdoin tajusi tehtävänsä, hymyili Suvi korvasta korvaan. Pyysin ratsukkoa siirtymään käyntiin. Tarkoitus oli väistättää orin takapäätä hieman pääty-ympyrän avoimella sivulla ulospäin. Suvi sai heti tehdä kovasti töitä saadakseen poninsa takapään aktiiviseksi. Ketku käynnissä taas meinasi useasti valahtaa etupainoiseksi, jolloin painotin takajalkojen työn olevan erityisen tärkeää. Viimein ratsukon saavuttaessa tavoitteen, pyysin siirtymään taas raviin. Ravissa Ketku tuntui paljon ryhdikkäämmältä, mutta oli silti hidas pohkeelle. Suvi saikin monet kerrat näpäyttää pitkällä kouluraipallaan ponin hereille, kunnes pohkeavut alkoivat toimia kuten pitikin. Lopuksi Suvi ja Ketku tekivät vielä väistämisharjoituksia pitkällä sivulla, jossa väistätettiin takapäätä pois uralta. Ketku tuntui löytävän tekemisen iloa ja sen motivaatio työhön parani loppua kohden. Jotenkin siitä tuli mieleen heti tallin toinen vuonohevonen Mörkö - molemmat hieman haluttomia ratsastuksessa, mutta innoissaan kärryjen edessä. Ketku ansaitsi treenin jälkeen suuret taputukset sekä taisi saada pari porkkanaakin.

290 sanaa

Voi herramunjee mikä aamu. Leijonalaakson pihalla kävi vilske, kun tavaroita ja hevosia pakattiin autoihin. Ketku puhisi, pörisi ja katseli epäilevästi ympäriinsä juoksentelevia ihmisiä ja sain komennella sitä tomerasti, jotta saisin edes kuljetussuojat kunnolla paikoilleen. Poni näytti muutenkin niin kertakaikkisen räjähtäneeltä, että mietin jo kehtaisinko sitä edes kotitallilta pois viedä.  Reissuun oli kuitenkin ilmoittauduttu, ja mukaan oli mentävä. Matkakohteena olisi kuitenkin toinen ratsastuskoulu, tuskin sielläkään fiinejä viiden tähden kouluhevosia vastassa olisi.

Kun kaikki tarvittava oli pakattu, vilske hellitti ja pääsimme lähtemään matkaan. Anettesta huomasi, että se olisi paljon mieluummin matkannut hevosrekassa Miikan ja Oscarin kanssa. Kotiin jäävä Jutta loi pitkiä, kaipaavia katseita Miikaa kohti. Mitähän senkin nelikon ihmissuhdedraamasta vielä kehittyisi? Näihin mietteisiin vaipuneena en melkein edes huomannut, että kaakattava ihmisjoukko oli pakkautunut paikoilleen ja auto lähtenyt liikkeelle.

Susikallion päässä hevosten purkaminen sujui huomattavasti ripeämmin, kun kotopuolessa lastaaminen. Suurimmalla osalla taisi painaa päälle pieni matkaväsymys, ja hotellille tahdottiin päästä nopeasti.

Hotellin ulkokuoren nähdessäni sydämeni läpätti innostuneesti, wautsi mikä mesta. Muut huomasivat saman, ja ihastuneita huokauksia kuului suusta jos toisestakin. Sisälle päästessämme ihailun huokaukset vaihtuivat järkyttyneeseen hengen haukkomiseen. ”Moni kakku päältä kaunis” päti tähän tilanteeseen paremmin kuin hyvin. Missä valtavat, pehmeät ja kutsuvat sohvat? Missä tiskille kuuluva hedelmäkori? Ei täällä ainakaan. Kauaa emme ehtineet kauhistella, kun tuli jo huonejakojen aika.  Miika koetti tapansa mukaan saada huonekaverikseen ketä tahansa naista, ja Hely, kuinkas muutenkaan, punasteli. Nainen selvästi olisi ottanut Miikan matkaansa enemmän kuin mielellään. Mikä siinä jätkässä kaikkia niin viehättää?

Helpotuin suuresti, kun sain huonekaverikseni Mirjamin. Hän vaikutti porukasta täysjärkisimmältä, ja voisin ehkä säilyttää mielenterveyteni reissun aikana. Jaon jälkeen kaikki valuivat kohti huoneitaan purkamaan tavaroita. Aamun perääntymisajatukset alkoivat jo hellittää, ehkä tästä reissusta voisi selvitä hengissä.

/ Jättebra, tarina! Alunperin piti olla niin aktiivinen, että olisin kommentoinut jo eilen, mutta ei sitä nyt liian reipas saa olla.

★★★★

Voi Ketku, jos on ollutkin hieman resuinen niin ainakin kouluradalla näytti miten homma hoidetaan.

Ja mitä suhdedraamaan tulee... Elkää nyt vielä kauhistuko, myrsky on vasta tulossa! Tietäisittepä vain, mitä kaikkea täällä on kaavailtu kaikkien tallilaisten pään menoksi. Jos meikä jotain osaa, niin pistää kaikkien pasmat sekaisin. Helyn takia ei kannata kauheasti miettiä mikä Miikassa viehättää, Hely kun menee punaiseksi jo kun naapurin Varpunen puhuttelee. Ujo mikä ujo, mutta taitavampi kuin useampi samanikäinen tulee ikinä olemaa. Hely rules!

Hyvä, että tulette Mirjamin kanssa juttuun.

- Jewell

Minä pidän heräämisestä. Herätessä on uusi kokonainen päivä edessä, ja mitä vaan voi tapahtua. Mutta jos herää rääkyvän Miikan ääneen samalla lattialle pudoten, voi olla hieman eri tunnelmat.

”Mitä hittoa…” mutisin noustessani istumaan lattialla. Alkupökerryksen jälkeen rääkäisin mielipiteeni tällaisesta toiminnasta.
Ympärilläni alkoi hulina, ja minunkin päähäni alkoi pikku hiljaa upota kellonaika. Ensijärkytyksestä toettuani osallistuin vielä nukkuvien ihmisten herättelyyn, suurimmaksi osaksi tuloksetta. Mirjamia hereille tökkiessäni mieleeni välähti muistikuva vierekkäin nukkuvista Miikasta ja Mirjamista, ja yöllä saamani loistoidea hypätä sekaan nukkumaan. Mitä hittoa?

Kuin ihmeen kaupalla (vaikkakin pienen sekasorron saattelemana) pääsimme hotellihuoneesta ulos ja hevosia hakemaan. Matkalla Susikallioon katselin merkitsevästi Anettea ja Oscaria, jotka olivat hävinneet illalla kuin tuhka tuuleen.

”Mitä sä siinä kulmakarvojas heiluttelet?” kysyi Anette vähän punastuen. Vastaukseksi iskin silmää ja naureskelin päälle.

”Ugh” tyytyi Mirjam toteamaan pariskunnan punastelulle.

Hevosilla tuntui olevan ikävä kotiin, sen verran vauhdilla ne tulivat tarhasta vastaan. Jopa Ketku. ”Mitä hittoa?” taitaa olla päivän kysymys tänään. Sidoin orin kiinni ulkona olevaan puomiin ja harjasin sen pikaisesti. Samalla tarkistin, ettei se ollut tarhassa mekastaessaan kolhinut itseään. Mitään ei näkynyt, joten heitin loimen ja kuljetussuojat päälle ja kiikutin sen hevosautoon odottelemaan. Muutkin alkoivat pikku hiljaa saada ratsujaan pakattua, ja pääsimme lähtemään kohti kotia.

Aivan liian pitkältä tuntuva reissu Susikallioon oli viimeinkin saatu päätökseen.

/ Mikä tarina, huh huh! Nämä aamut...

★★★

Nauratti kyllä koko show - tämän porukan kanssa täytyy vähän miettiä ennen kuin lähdetään toisen kerran reissuun. Noin nopeasti ei kyllä varmasti hetkeen olla lastattu hevosia ja karautettu tiehemme. Mitäköhän Susikalliossakin ajateltiin, kun meikäläiset tulivat naamat sitruunalla pihaa, pakkasivat ponit ja lähtivät varsin äkäisesti? No, ehkä ne arvaavat kuinka edellisenä iltana on otettu ilo irti.

Tähtiä ei nyt tänään tämän enempää pituuden ja hevosten vähäisyyden vuoksi, vaikka tarina olikin mielenkiintoinen luettava.

- Jewell

”Hop! Hop! Hop!” kuului tasaiseen tahtiin kentältä, kun kannustin pää pilvissä ja pitkänä kulkevaa Ketkua ravissa eteenpäin ääniavuilla. Ori pisti taas parastaan, eli laiskotteli heti jos sekunniksi herpaannuin. Heti, kun pohkeella napauttaminen ei enää tuottanut tulosta ja vauhti alkoi uhkaavasti hidastua, kuului raipan läiskähdys ja ponin takaliston karvat pölähtivät. Sen voimalla Ketku jaksoi taas muutaman askeleen verran esittää reippaampaa. Kyllä tämä kokovartalolihastreenistä kävisi, jos ei muuta.

Kun ravi alkoi pysyä yllä, aloin taivuttelemaan Ketkua. Aivan tavalliset voltitkaan eivät meinanneet aluksi onnistua, Ketkua kun ei kiinnostanut taipua ja se paineli menemään lapa edellä. Monen monta volttia ja sinnikäs ulkopohkeen tuki kuitenkin auttoivat, ja rautakankiponi alkoi pikku hiljaa vertyä. Samalla, kun banaanimuoto alkoi löytyä, alkoi nenäkin laskeutua pikku hiljaa kohti oikeaa linjaa. Vaihdoin suuntaa ja laskin orin käyntiin. Ohjasin sen keskiympyrälle, jossa jatkoin taivutusharjoituksia.

Muutaman suuren keskiympyrän jälkeen aloin pikku hiljaa ulkopohkeella pienentämään sitä. Ketku yritti taas mennä sieltä mistä aita on matalin ja suoristua, mutta äkkäsin nämä aikeet ajoissa ja jatkoin taivuttamista sinnikkäämmin. Sitä mukaa kun ympyrä pienentyi, piti olla myös tarkkana, ettei Ketkun tahti ala hidastua. Onneksi se oli jo vertynyt hieman, joten vauhdista ei pitänyt muistuttaa kuin muutaman kerran. Kun ympyrä oli pienennetty lähes voltiksi, lähdin sisäpohkeella suurentamaan sitä. Tähän suuntaan Ketku malttoi taipua paljon paremmin. Tein saman harjoituksen käynnissä myös toiseen suuntaan.

Ravissa tein ympyräharjoituksen vain kerran molempiin suuntiin, sillä ne sujuivat paremmin kuin hyvin. Raviympyröiden jälkeen nostin laukan, joka hämmästyksekseni nousi heti ensimmäisistä pohjeavuista. Taputin Ketkua vuolaasti, jonka vuoksi pohkeiden tuki hävisi nanosekunniksi, ja Ketku laski raviin. No niinpä tietysti, iloitsin liian aikaisin. Uusi nostokin onnistui kuitenkin heti, ja tällä kertaa en herpaantunut. Ketku laukkasi kunnolla eteenpäin, ja pystyin jopa muutaman puolipidätteen avulla kokoamaankin oria hieman eteenpäinpyrkimiseen keskittymisen sijaan. Kun Ketkun meno alkoi näyttää hevoselta eikä niinkään selkä köyryssä laahustavalta hirveltä, annoin sille pitkät ohjat. Ori laskikin auliisti turpansa alas kaulaansa venyttäen ja pärskähteli tyytyväisenä.

Vaikka välikäynnit olivatkin lepäämistä varten, pidin silti huolen ettei Ketku vaihtaisi laiskottelu-modea päälle. Keräsin ohjat, ja tein vielä muutamia siirtymisiä. Aloitin käynti-pysähdys-käynti-siirtymisistä. Ketku oli herkistynyt jonkun verran, joten pysähdyksiin riitti pelkkä syvemmälle satulaan istuminen. Liikkeellelähtö oli aluksi hieman tahmeaa, muutaman kerran sain taas avittaa raipalla. Muutaman pysähdyksen jälkeen Ketku alkoi kuitenkin tajuta, että pysähdykset eivät tarkoita selästä laskeutumista ja takaisin tarhaan pääsemistä, ja raippa sai jäädä sivuun orin lähtiessä pohkeesta eteenpäin. Ravi-käynti-ravi-siirtymiset sujuivat pienillä avuilla, Ketku se jaksoi hämmästyttää tänään. Onnistuneiden siirtymisten jälkeen nostin vielä yhden laukan, ja ori alkoi jo kulkea melkein muodossa. Muutaman kierroksen jälkeen annoin Ketkun laskea raviin ja ravailla pitkin ohjin. Se rentoutui nopeasti, ja askelsi reippaasti.

Viitisen minuuttia ravailtuamme hidastin käyntiin, ja pysähdyksen kautta laskeuduin alas selästä. Orin takapuoli oli hionnut selvästi, sitä oli siis tullut käytettyä. Tyytyväisenä päivän suoritukseen kävelin loppukäynnit Ketkun vierellä, tulisi samalla jäähdyteltyä kunnolla omatkin lihakset.

/ Kyllä siitä Ketkusta hyvä tulee, varmasti! Ketkussa ja Mörkössä on jotain pelottavaa samankaltaisuutta, tulevat varmasti tarhassakin toimeen kuin paita ja peppu.

★★★★★

Ketku tuntuu kyllä varsin kehityskelpoiselta otukselta - eihän se vielä ole kovin vanhakaan, joten treenillä siitä tulee vielä kisaratojen mestari. Mulla on ainakin suuri usko tähän meidän riiviöön, osaa se välillä vetää sellaiset kootut ravit tarhastakin tullessa... Varsinkin tammojen läsnäollessa. Tarina oli sujuva, realistinen ja pidän edelleen kirjoitustyylistäsi.

Lisäksi, jos tämä oli siihen haasteeseen niin linkitäthän tarinasi haastetopiciin!

- Jewell

Omatunto soimasi. Elämään yllättäen saapuneiden kiireiden vuoksi Ketku oli jäänyt anteeksiantamattoman vähälle huomiolle. Kantakirjatilaisuudessa sentään ehdittiin kääntymään, ja komeasti kakkospalkinto napattiin! Vihdoin ja viimein, asioiden pikku hiljaa loksahdeltua paikoilleen sain revittyä aikaa raahatakseni itseni tallille. Kevät oli jo pitkällä, paistava aurinko lämmitti mukavasti selkää kun huhuilin Ketkua tarhan portilta. Ori oli selvästi loukkaantunut heitteillejätöstään, eikä edes nostanut päätään heinäkasastaan.

”Vai niin, taisin ansaita tuon” mutisin itsekseni ja saapastelin kohti talvikarvansa pudottanutta vuonohevosta. Karkuun se ei juossut, ihme kyllä, vaan antoi nätisti kiinni.

Talutin Ketkun ulkona sijaitsevalle harjauspuomille ja kiinnitin narun tolppaan. Nappasin jo aikaisemmin ulos hakemastani pakista harjan ja aloin sukia kaulaa pitkin vedoin.

”Taidat olla vähän pyöristynyt” juttelin orille, joka katsoi minua epäluuloisesti.

”Itsepä olet jättänyt hunningolle!” se tuntui sanovan.

Kesäisen sään vuoksi pienessä ponissa ei juuri harjattavaa ollut, joten hoitaminen sujui nopeasti. Varusteita hakiessani tein nopean päätöksen lähteä liikenteeseen ilman satulaa, joten nappasin mukaani vain suitset. Sisällä ollessani Ketku oli joillain maagisilla taidoillaan saanut narua löystettyä, ja löysin sen ulkoa turpa maata viistäen. Ei sentään täysin irti ollut päässyt (luojan kiitos), sen verran vain että ylsi ruohonkorsiin. Nostin vastahankaisen nenän maasta ja laitoin riimun kaulalle. Kuolainten laitossa kävimme pienen tahtojen taistelun, olisihan ne suussa paljon vaikeampi syödä. Nyt päätös lähteä ilman satulaa tuntui hyvältä, vyön kiristäminen olisi voinut olla hikistä puuhaa.

Nousin Ketkun selkään penkiltä, ja mietin mielessäni sen olevan to-del-la leveä. Kuntokuurille mars! Ori heilautti päätään ja lähti matkaan ennen kuin ehdin kissaa sanoa. Ohjasin sen läheiselle lyhyelle maastoreitille, ei varmaankaan olisi hyvä idea pitkän vapaan jälkeen lähteä kunnon rääkille.

Kävelimme hiljakseen eteenpäin Ketkun kurotellessa turpaansa valehtelematta joka ikiselle näkyvissä olevalle oksalle.

”Kuules läski, tänne tultiin urheilemaan eikä syöpöttelemään” totesin tiukasti ja nostin ravin.

Onnellisuuslevelit nousivat huomattavasti orin tasaisessa kyydissä. Miten voikin olla niin mukavat askeleet? Maisemat vaihtuivat verkkaisesti, jossain lauloi lintu. Aurinko pilkisteli puiden välistä kun saavuimme pitkälle laukkasuoralle. Tunsin Ketkun kiihdyttelevän itsekseen, mutta odotti kuitenkin lupaa vaihtaa isompaa vaihdetta. Myötäsin ohjilla ja siirsin istuntaa, ja ori siirtyi kevyesti laukkaan. Tuuli viilensi mukavasti laukatessamme pitkin metsätietä, ja tiesin Ketkunkin nauttivan hetkestä. Se eteni varmasti, eikä keskittynyt säikähtelemään lehahtelevia lintuja. Aivan liian pian suora päättyä, ja tein muutaman pidätteen. Pettyneenä, päätään viskellen Ketku hidasti raviin.

”Tiedän, tiedän, se oli hirmu kivaa!” sanoin ja taputin oria kaulalle.

Ravailimme hetken aikaa metsän siimeksessä pitkin ohjin, ja vähän ennen tallipihaa hidastin käyntiin. Pihalle oli ilmestynyt joukko tuntilaisia, ja Ketku luimisteli nähdessään lapsia. Ratsastin suoraan tarhalle, ja portilla parkkeerasin ponin ja laskeuduin selästä. Tarkastin kaviot nopeasti, ennen kuin siirryin portin toiselle puolelle ottamaan Ketkulta suitset pois. Vapauteen päästyään se lähti viipottamaan ympäri tarhaa takalistoaan heitellen, ja jäi sitten sapuskoimaan ja nauttimaan kesken jääneistä heinistään.