Rikun päivis

Istuin autossani Leijonalaakson parkkipaikalla ja tunsin oloni kieltämättä hyvin hermostuneeksi. Pihapiiri vaikutti autiolta kentällä ravaavaa kaunista liinakkoharjaista suokkia ja tämän tummahiuksista naisratsastajaa lukuun ottamatta ja lukuisia rakennuksia silmäillessäni tajusin, ettei minulla ollut käsitystäkään siitä, mihin niistä olisin suuntaamassa. Ehkä ei olisi kannattanut tulla paikalle näin aikaisin sunnuntaiaamuna – kello 9 oli toki vähän aikainen baari-illasta vielä toipuville.

Hieraisin käsiäni vaaleisiin, toisesta polvesta rispaantuneisiin farkkuihini ja astuin ulos autostani. Samalla pihaan kurvasi pieni Fiesta, josta nousi ripeästi kaksi hyvin erityylistä naista. Keskityin tarkastamaan lyhytvartisten nahkabootsieni vedenpitävyyttä miettien kuumeisesti, että oliko tämä sellainen talli, jossa moikataan ihan kaikkia. Askelten lähestyessä nostin kuitenkin katseeni ja päästin suustani tervehdyksen, joka ainakin itselleni kuulosti ihan liian pirteältä. Naisista laittautuneemman näköinen tervehti minua iloiseen sävyyn, kun taas aurinkolaseihin sonnustautunut, vähän huonovointisen oloinen tyytyi murahtamaan jotain moikkauksen kaltaista. Näky sai aidon hymyn nousemaan huulilleni.

”Mä olen Mirjam, Rikun uusi hoitaja”, aloitin keskustelun lyöttäytyäkseni naisten seuraan. Ehkä näin vältyn kävelemästä suoraan tallinomistajan makuuhuoneeseen ensimmäisenä päivänäni.
”Aa tervetuloa! Mä oon Inka ja tää päivänsäde on Jonna”, sanoi naisista pirteämpi ja jatkoi ”Jonna on menossa päätalliin nyt, se voi näyttää sulle mistä kaikki löytyy.” Jackpot, ajattelin tyytyväisenä.
Inka erkaantui seurastamme ja jatkoimme Jonnan kanssa suurta punaista tallia kohti.
”Toi tossa on Riku”, Jonna osoitti tallin edessä olevassa tarhassa seisoskelevaa ponia. Olin jo jäämässä rapsuttamaan sitä, mutta Jonnan vauhti jatkui suoraan ovista sisään vauhtiaan hidastamatta.
”Satulahuone tuolla, Rikun karsina tässä, lantala ton oven takana”, kuului esittelykierrokseni, kun jatkoimme harppomista suoraan käytävän perälle. Jonnan aurinkolasit pysyivät edelleen silmillä, joskin vähän valahtaneena.
”Sä varmaan pärjäätkin loppuun ite?” Jonna pysähtyi viimein ja tarkasteli minua lasiensa yli.
”Joo varmasti ja kysyn apua jos tulee jotain”, vastasin kättä heilauttaen.
”Älä multa ainakaan, mä meen nyt ettimään jonkun nurkan missä piileskellä aamupäivän!”
Olin aika varma, että Jonna vitsaili, mutta joka tapauksessa en voinut kuin pitää naisen asenteesta.

Vaikutin olevan tallissa yksikseni ja olin kieltämättä tyytyväinen tilanteeseen. Käännyin Rikun tyhjän karsinan suuntaan ja päätin putsata sen tässä välissä. Paikansin talikon ja lantakärryt nopeasti ja ryhdyin tuumasta toimeen. Olin juuri kärräämässä täyttä lastia lantalan suuntaan, kun käytävän toisesta päädystä astui sisään aikaisemmin näkemäni ratsukko sekä nainen, jonka tunnistin tallin omistajaksi Jewelliksi. Nainen huomasikin minut nopeasti ja harppoi luokseni.
”Sä oot varmaan Mirjam, Inka sanoi, et tulit tänään, tervetuloa! Ai oot jo päässyt työn touhuun, löytyikö kaikki helposti, onko jotain kysyttävää?” nainen puhui energiseen sävyyn samalla kätellessään minua.
”Joo kaikki hyvin. Onko ihan ok, että haen Rikun nyt kohta sisälle harjattavaksi ja vähän tutustun siihen?” varmistin vähän hämmentyneenä äkkisistä kysymyksistä.
”Tietty joo, kysy jos on jotain kysyttävää!”
Kävin tyhjentämässä kottikärryt lantalaan ja vein ne takaisin sinne mistä olin löytänytkin. Matkalla Rikun suuntaan moikkasin nopeasti liinakkoharjan karsinassa touhuavalle ratsastajalle, joka tervehti oikein iloiseen sävyyn takaisin. Vilkaisin tamman nimikylttiä, jossa luki myös omistajan nimi Jutta.

Riku käveli reippaasti vastaan, kun astuin tarhan portista sisään. Tarjosin sille käsiäni haisteltavaksi ja se puhalsi lämmintä ilmaa sormilleni koskettaessaan minua silkkisellä turvallaan.
”Hieno poika”, mutisin sille samalla kun pujotin riimun sen päähän. Riku oli selvästi reipas talutettava, mikä kävi minulle oikein hyvin; olen itse sen verran nopea kävelemään, että erityisesti hevosten kanssa mateleminen saa minut ärsyyntymään, onhan niillä nyt aika paljon pidemmät jalat kuin minulla. Vein ponin karsinaansa, jossa riisuin siltä sadeloimen ja suojat pois. Suojatkaan eivät olleet vielä kastuneet, vaikka ulkona olikin alkanut sataa räntäistä lunta hetki sitten.

Kävelin Jonnan aikaisemmin osoittamalle ovelle, jonka oletin satulahuoneen oveksi ja löysin kuin löysinkin oikeaan paikkaan. Huone oli oikein siistissä järjestyksessä ja suuntasin harjapakkien luo, mistä Rikun tumma harjapakki löytyi selkeästi nimikoituna. Palatessani Rikun luo ruuna oli juuri noussut piehtaroimasta ja pärskähti tyytyväisen oloisena. Onnittelin itseäni hyvästä valinnasta siivota karsina ennen kuin toin Rikun sinne harjattavaksi.

Kevyttä turvekerrosta lukuun ottamatta uusi hoitohevoseni oli ihan puhdas ja harjailuni oli ennemminkin ennestään kiiltävän karvan kiillottamista. Itse poni olikin mielestäni varsin riemastuttava tapaus, se nuuhki kiinnostuneena jokaista harjaa ja kun harjat oli todettu tutuiksi, se ryhtyi tutkimaan nutturalle kiinnitettyjä hiuksiani. Yleensä olen tykästynyt ennemminkin itseni kaltaisiin antisosiaalisiin hevosiin, joiden kanssa voin mököttää yhteisessä hiljaisuudessa, mutta tämä utelias tapaus oli kieltämättä jo nyt sulattamassa sydäntäni. Ehkä ne olivat ne suuret silmät, jotka tapittivat joka liikettäni herkeämättä.

Kaviot putsattuani selvittelin harjan ja hännän kaikessa rauhassa ennen kuin puin Rikun takaisin ulkotamineisiinsa. Katselin loimensa alta kurkistelevaa hurmuriani hetken ja hymähtäen lähdin taluttamaan sitä sitten takaisin ulos. Ruuna suuntasi tarhassaan suoraan puun alle, mihin ei märkä lumi satanut ihan niin pahasti. Kiva takatalvi taas, ajattelin suunnatessani vähän hytisten takaisin talliin. Lakaisin Rikun karsinan edustan ja kävin viemässä harjapakin paikoilleen satulahuoneeseen. Siellä kohtasin Jutaksi epäilemäni naisen jonkun miehen kanssa. Kaksikon kiinteästä katsekontaktista päätellen he eivät kaivanneet sen suurempaa keskeytystä, mikä sopi minulle paremmin kuin hyvin ja kuljin vähin äänin heidän ohitseen. En usko kummankaan edes huomanneen minua, jos totta puhutaan. Jatkoin matkaani tyytyväisenä tallista ulos kohti parkkipaikkaa. Riku tonki maata tarhassaan ja tallin pihalla alkoi näkyä jo enemmän elämää. Suuntasin autolleni ja oven suljettuani olin oikein iloinen hyvin rauhallisesta ensimmäisestä hoitokerrastani.

/ Tervetuloa Leijonalaaksoon!

Tarinasta tuli välittömästi sellainen fiilis, että olet tulet kyllä sopeutumaan jengiin hyvin. Ihana tarina, joka vei heti mukanaan! Kirjoitat tyylipuhtaasti ja luontevan kuuloisesti. Kuvailit kaikkea elävästi, jatka samaan malliin niin pisteitä varmasti satelee.

Plussat ahkerasta toiminnastasi. Olet selvästi hoitanut hevosia ennenkin.

Ja jos vielä törmäät intensiivisesti toisiinsa tuijottaviin tallilaisiin, kuten tuonakin päivänä, plussaa saa myös ryntäämällä törkeästi väliin.. Jotain rajaa saisi tallissakin olla.

Pisteitä annan mojovat 14kpl.

- Jewell

Riku tuntui melkein hypähtelevän vierelläni, kun talutin sitä tallia kohti napattuani sen tarhasta mukaani, niin kevyeltä sen askel vaikutti. Poni puhisi touhottaessaan tallin ovista sisälle ja talutin sen karsinaansa käytävän perälle tuntien taas aitoa innostusta uudesta hoitoponistani. Rapsutin sitä niskasta hetken silitellen samalla sen silkkistä kaulaa ja nappasin sitten suojat sen vähemmän silkkisistä jaloista – sade oli tehnyt tehtävänsä ja Riku oli mahaansa myöten kurassa.

Vein suojat loimihuoneeseen kuivumaan ja suuntasin satulahuoneeseen hakemaan harjoja.
”Ää älä jaksa!” kikatti ikäiseni näköinen tummahiuksinen nainen ja heitti tummaa poikaa puoliksi käärityllä pintelillä. Poika älähti jotain ja yritti läppäistä naista kädessään olleella raipalla. Tätä seurasi jonkinlainen läpsimissota, jota säesti naisen äänekäs kikattelu.
”Ei vittu…” pääsi suustani onneksi suht hiljaa ja jouduin tekemään parhaani etten pyöräyttänyt silmiäni ainakaan kauhean näkyvästi. Nappasin Rikun harjapakin ja marssin takaisin käytävälle jättäen taakseni vähän vaimeampaan sävyyn kihertelevän nuoren parin. Mikä tätä tallia oikein vaivaa?

Riku rämisteli tutkiessaan ruokakuppiaan samalla, kun keskityin sen mahanalusen puhdistamiseen. Kura alkoi onneksi jo vähän kovettua ja sen lähti aika helposti varisten pois. Havahduin kuraisten jalkojen ihmeellisestä maailmasta kuullessani kottikärryjen ryminää viereisestä karsinasta; edellisellä hoitokerrallani tapaamani Jonna aloitti juuri sen siivoamista. Tämä näytti huomattavasti hyvinvoivammalta tällä kertaa.
”Onko se mä vai onko tällä tallilla jotenkin normaalia suurempi määrä oksettavia pariskuntia?” kysyin moikattuani tätä ensin. Jonna ei ehtinyt vastata ennen kuin kikatteleva nuori nainen ilmestyi karsinan ovelle.
”Hei Jonna, me mennään Oscarin kanssa ratsastamaan, ehditkö hakea Mörön kohta sisälle mun puolesta? Jewell pyysi ottamaan sen sisälle”, tämä sirkutti kiireesti eikä jäänyt kuuntelemaan Jonnan kieltävää vastausta huomatessaan toisen puoliskonsa kävelevän tallin ovia kohti. ”Oscar odota!” hän kiekaisi ja lähti mielestäni aivan liian innokkaasti pojan luo. Käytin kaiken tahdonvoimani, etten matkinut naisen liian korkealle kohonnutta kiekaisua. Sen sijaan käänsin katseeni Jonnaan silmät lautasen kokoisena ja viittasin pariskunnan perään epäuskoinen ilme kasvoillani. Jonna nauroi makeasti.

Jatkoin Rikun jalkojen puhdistamista jutellen samalla viereisessä karsinassa talikoivan naisen kanssa.
”Me ollaan huomenna lähdössä Susikallioon johonkin vuosipäivätapahtumaan. Sinne varmaan mahtuu vielä mukaan, jos haluat lähteä”, Jonna sanoi vetäessään kottikärryjä ulos karsinasta. Jostain syystä – hetkellinen mielentilahäiriö varmaankin – ajatus ei kuulostanut yhtään huonolta ja kuulin itseni sanovan:
”Joo voisin mä lähteä, kuulostaa kivalta.”
”Mä voin ilmoittaa Jewellille kohta, kun nään sen kummiskin Mörön luona”, Jonna huikkasi tyhjennettyään kärryt lantalaan. Kuunnellessani hänen askeltensa loittonemista tunsin järkeni palaavan hiljalleen jokaisen askelen myötä. Voi helvetti, mihin mä oikein lupauduin!

Kirosin itseni lisäksi Jonnan ja ällöpariskunnan samalla, kun selvittelin Rikun harjaa. Poni siirtyi nyt ruokakuppinsa lumoista hamuamaan tummansinisen päällysliivini taskua ja työnsin sen turvan pois hymyn karatessa huulilleni.
”Ihme riiviö”, mutisin sille rapsuttaen samalla sen otsaa.

Kävin hakemassa suojat loimihuoneesta ja harjasin niihin kuivuneen mudan helposti pois. Ärähdin Rikulle sen heilutellessa takajalkaansa mahan alla suojia vältelläkseen ja sain viimeisenkin suojan paikalleen. Taas oli poni edustuskunnossa ja oli aika viedä se tarhaan likaamaan itsensä uusintakierrosta varten. Tarhalta palatessani otin harjapakin matkaani ja suuntasin taas satulahuoneen ovelle. Käsi oven kahvalla harkitsin hetken oven avaamista peläten, mitä tällä kertaa kohtaisin sen takana. Huojennuksekseni vastassani oli vain täysin tyhjä satulahuone. Asetin harjapakin omalle paikalleen ja aloin tehdä lähtöä. Astuessani ulos satulahuoneesta olin kuitenkin törmätä aikaisemmin kohtaamaani Oscariin.
”Oi sori!” tämä älähti ojentaen samalla toisen kätensä suorana olkapäälleni estääkseen törmäyksen. Katseeni käväisi kädessä ja jatkoi sitten takaisin nuoreen mieheen.
”Unohdin raipan tonne”, hän väläytti vinon hymyn ja tunsin tarvetta yökätä uudelle muistutukselle aikaisemmasta kohtauksesta. Päästin jonkinlaisen hymähdyksen ja vetäydyin kauemmaksi jatkaakseni matkaani.
”Moikka!” Oscar huikkasi perääni iloiseen sävyyn, jota epäilin hiukan sarkastiseksi, mutta en kääntynyt arvioimaan hänen ilmettään kävellessäni määrätietoisesti ulko-ovea kohti, heilautin vain kättäni huitaisten ilmassa moikkauksen merkiksi.

/ Kevään ja syksyn ihanuuksia, muta! Voi Rikua, ehkä se ajatteli mutakylvyn olevan virkistävää. Tekeväthän ihmisetkin sitä, ja vielä rahasta.

Mikä tätä tallia vaivaa? Voi kuinka vain tietäisin. Mulla ei selvästi ole tarpeeksi auktoritettia, kun kehtaavat työntekijätkin (tai yksi niistä) kuherrella nurkissa töiden tekemisen sijaan. Vinkkejä otetaan vastaan, miten tuollaiset pistetään kuriin! Hyvä kuitenkin, että tulet juttuun edes jonkun kanssa - vaikka onkin hassua, että se joku on pahoina päivinään ampiaispesän verran kiukkuinen Jonna.

Mutta kiitos kun lähdit Susikallioon, reissusta tulee varmasti hauska. Joidenkin mielestä tietenkin eri tavalla kuin mun...

Tarinoissasi on loistava kieliasu, jota voi vain ihailla. Kaiken tämän vuoksi oletkin ansainnut taas toiset 14 pistettä!

- Jewell

”Ei helvetti”, katsoin Rikun loittonevaa takapuolta väkijoukossa, jossa ihmiset hyppivät irrallaan juoksevan ponin edestä säikähtäneenä pois. ”Voi jumalauta”, oli huuliltanikin lipsahtava ajatus, kun lähdin naama punaisena juoksemaan rakkaan hoitohevoseni perään.
”Vittuvittuvittuu…” hoin tajutessani, että ruskea takapuoli oli kadonnut näkökentästäni.
”Mirjam tuolla!” kuulin tutun äänen ja ympärilleni tähyillessäni katseeni tarkentui Ketkun selässä huitovaan Suviin, joka viittoi tallin seinustalle päin. Ja sieltähän se poni löytyikin, syömästä ikkunalaudalle asetettuja kukkasia.

Palasin takaisin autolle ohjat tiukasti kädessäni ja poni tyytyväisenä vierelläni. Lastaussillalla istuva Oscar, jolla samanlainen tilanne oli aikaisemmin ollut hyvin lähellä, hymyili myötätuntoisesti.
”Kukaan ei jäänyt alle eikä mitään tuhoutunut!” lohdutti Suvi jo vähän matkan päästä saapuessaan Ketkun kanssa autolle. Tunsin suurta kiitollisuutta heitä molempia kohtaan ja aloin päästä yli häpeästäni – kunnes raskas käsivarsi vetäisi minut kainaloonsa.
”Mirjamiiii, oliko se sun punainen naama, jonka näin äsken juoksevan mun ohi ruskeen ponin perässä?” Miika ilkkui minun yrittäessäni taistella itseäni irti hänen otteestaan jääden lopulta seisomaan pää hänen kainalossaan jonkin sortin painiotteessa.
”Älä huoli, tänään ryypätään”, totesi Miikan perässä paikalle astellut Jonna välinpitämättömään sävyyn. Nainen ei selvästikään ollut tyytyväinen päivän ratsuvalikoimaansa.

Ja niin me todella ryypättiinkin. Rättiväsyneet leijisläiset makasivat kaikki pitkin poikin Jonnan ja Inkan huonetta voivotellen ikuisuuden kestänyttä koulukilpailupäivää ja päivän onnistumiset tuntuivat unohtuneen viimeistään apinalauman tavoin käyttäytyviä hevosia lastatessa. Tai no, kaikkien muiden paitsi Suvin mielestä. Hänen tunnelmaansa ei latistanut huoneessa vallitseva valituskonsertti ollenkaan ja pikku hiljaa hyvä tuuli (ja veren alkoholitaso) alkoivat nousta koko huoneessa mietojen juomien tyhjetessä nopeaan tahtiin.

”Tequilaa!” huusi Jonna rämäyttäessään huoneen oven auki palattuaan kauppareissulta. Hänen vieressään Miika nosti kilisevää muovikassia ilmaan ja virnisti.
”Respan nainen meinas, ettei saatais tuoda alkoholijuomia huoneeseen, mutta onneks Miika hoiteli sen”, kertoi Jonna riemuissaan jakaessaan kertakäyttömukeihin ylimitoitettuja shotteja.
”Oli muuten kuuma nainen, noi henkilökunnan asut sopii vaikka millaseen fantasiaan”, muisteli Miika ääneen aiheuttaen Jewellissä liioitellun puistatuksen. Ensimmäiset shotit.

Satuin huomaamaan Aneten ja Oscarin huoneen ylitse jakaman katseen, jota en todella olisi halunnut nähdä. No ainakin tiedossa, mitä noi kaksi tekee tänä yönä, mietin ja yllätyksekseni tirskahdin omalle ajatukselleni. Nappasin pullon Jonnan vierestä ja aloin kaataa toista kierrosta kaikkien mukeihin.
”I like the way you think woman!” kailotti Miika ja väläytin hymyn hänen suuntaansa. Toiset shotit.

Inka pisti radion päälle ja veti lattialla istuneen Helyn kanssaan keskelle huonetta tanssimaan. Oscar liittyi tyttöjen joukkoon ja vetäisi Jewellin tiukkaan tanssiotteeseen käsivarsilleen. Heidän ympäri huonetta kulkevansa tulinen tango sai minut ja Suvin nojaamaan toisiimme nauraessamme vedet silmissä näylle, jonka kruunasi muuten reissun aikana kuria ylläpitäneen Jewellin irrottelu. He lopettivat tanssimisen vasta, kun Miika alkoi kaataa mukeja taas täyteen juuri avaamastaan uudesta pullosta tequilaa. Kolmannet shotit.

”Hei anteeks, onko tämä se kaunis nainen vastaanotosta?” kailotti Miika puhelimen luuri korvallaan jo hiukan sammaltaen ja tällä kertaa nauroin kippurassa lattialla. Jonna ilmoitti, että on aika pelata totuutta vai tehtävää.
”Jaaaaa Hely aloittaa, totuus vai tehtävä?” Jonna osoitti Helyyn, joka selvästi vaivautuneena valitsi tehtävän.
”Kaikki juo!” oli Jonnan tuomio. Säännöt olivat selvästi vähän erilaiset kuin mihin olin tottunut, mutta mukisematta ojensin mukiani pulloa kohti. Neljännet shotit.

”Mitä sulla on siellä hameen alla päällä?” Miikan ääni erottui taas pelimme aiheuttaman metelin ylitse.
Jewell nousi lattialta ylös päätään pudistellen.
”Ei pysty, ei pysty enempää”, hän jupisi itsekseen ja hieman horjuen lähti suuntasi ovea kohti pamauttaen sen perässään kiinni. Hiljaisuus laskeutui huoneeseen ja kaikki katsoivat toisiaan hämmentyneenä.
”Haloo? Haloo, onko siellä ketään?” Miika huhuili luuriin, jonka toisessa päässä vastaanoton nainen oli ilmeisesti sulkenut linjan. Koko huone remahti nauramaan yhtä aikaa.

Inka ja Jonna jakoivat pelin johdosta kauniin suudelman, jonka jälkeen Anette ilmoitti, että hän ja Oscar lähtisivät nyt nukkumaan ja kaivoi jo huoneensa avainta esille harppoessaan muiden yli huoneen ovelle. Ehkä se pelkää, että jompikumpi niistä joutuu pussailemaan seuraavaksi. Parin poistuminen aiheutti yleisen buuaus- ja vislauskonsertin ja Oscar vinkkasi näkyvästi silmää sulkiessaan oven kiinni perässään.
”Hei ne meni meiän huoneeseen!” parahti Hely yhtäkkiä nousten sängyn ja pöydän välistä kauhun sekaisin ilmein. Miika heitti pullon hänelle ja tyttö nosti sen huulilleen enempiä mukisematta.

Porukka alkoi hiukan hiipua ja niin hiipui pelimmekin. Miikaa harmitti puihin mennyt iskuyritys ja hän suuntasi huoneen ikkunalle.
”Oscar senkin sonni! Hoida homma kotiin!” hän huusi ikkunasta saatuaan sen hetken räpeltämisen jälkeen auki.
”Hei mennään katolle!” riemastui Jonna ja yritti päästä Miikan ohi ikkunalle. Tämä aiheutti yleisen hyökkäyksen naisen kimppuun ja Miika pamautti ikkunan nopeasti kiinni.

”Eiköhän ole aika mennä nukkumaan”, sanoi Inka viimein ja katsahti hänen sänkyynsä nukahtanutta Helyä.
Suvi oli vähän aikaisemmin kontannut kylppäriin ja päätin mennä tarkistamaan hänen vointiaan.
”Joo mä tuun ihan vähän ajan päästä”, vastasi tyttö, kun horjuttuani ensin kylpyhuoneeseen kysyin hänen vointiaan. Taputin häntä päähän vähän turhankin voimakkaasti aiheuttaen pienen älähdyksen ja palasin sitten seinään nojaillen huoneeseen, jossa valot oli jo sammutettu. Miika oli juuri avaamassa huoneen ovea ja tartuin häntä käsivarresta. Uu mitkä lihakset, muistan ajatelleeni, ehkä sanoin jopa ääneen.
”Eikun sä nukut mun vieressä”, sanoin ja vedin hänet mukanani vielä vapaana olevalle sängylle Jonnan yrittäessä päästä vessaan. Miika ei sanonut mitään, kun vedin lihaksikkaan käsivarren ylitseni ja asetuin mukavasti miehen kainaloon.
”Mm sun hiukset tuoksuu hyvälle”, hän mutisi ja olin aika varma, ettei miehellä ollut mitään hajua kenen hiuksista puhui. Hymähdin vastaukseksi ja nukahdin tyytyväisenä saman tien.

/ Voi Mirjam, rakas luutajengiläiseni, älä nyt sorru Miikaan!

Kuinka rakastankaan sun tarinoita. Rikun karkaamisesta Miikan viereen nukahtamiseen on pitkä matka, mutta olit saanut sen sujuvasti ja ennen kaikkea viihdyttävästi. Tarinan kulku oli rakennettu ihan loistavasti, noiden shottikierrosten laskeminen oli mahtava ajatus. Joskus tosin tuntuu vahvasti, että kaikki meikäläisen työntekijät ovat juuttuneet jonnekkin idioottimaiseen teini-ikään, paitsi ehkä Inka.

Ihania kommelluksia kuitenkin. Hauskaa, että olit käyttänyt munkin ideoita.

11 pistettä!

- Jewell

Asettelin kypärää niskassa nutturalla olevien hiukseni päälle ja tarkastelin samalla varusteet päällä karsinansa ovella käyskentelevää Rikua. Ruskea poni oli mitä suloisimman näköinen katsellessaan korvat höröllä käytävällä pörrääviä ihmisiä. Napsautin kypärän hihnan kiinni.
”Onko kaikki valmiina, lähdetäänkö?” korotti suurin piirtein minun ikäiseni nainen ääntään viereisestä Severin karsinasta.
Myöntäviä vastauksia kuului sieltä täältä ja lähdimme yhdessä tuumin kenttää kohti.

Oli ihanan aurinkoinen, melkein kesäinen päivä. Odotimme kentän portilla jonossa, että edellisen tunnin ratsastajat pääsivät laskeutumaan ratsujensa selästä ja talutimme sitten omamme rivin jatkoksi keskelle kenttää. Minun ja Severin ratsastajan lisäksi tunnille oli osallistumassa ratsastajia Ringalla, Tarulla, Juulilla ja Annalla. Kaikki alkoivat saman tien laskemaan jalustimia ja nousemaan hevostensa selkään, joten heistä mallia ottaen riensin laskemaan jalustimia. Riku otti muutamia rauhattomia askelia jo satulavyötä kiristäessäni. Ponnistin sen selkään kevyesti ottaen huomioon, kuinka paljon pienempi poni oli aikaisempiin ratsuihini verrattuna ja juoduin heti pidättämään eteenpäin pyrkivää ratsuani. Tarkistin jalustimien pituuden ja ilokseni totesin, etteivät jalkani olleet liian pitkät ratsastamaan Rikulla. Kerrankin pääsin iloitsemaan ponikokoisuudestani.

”Alkakaa vaan lämmittelemään käynnissä, kun olette valmiita”, sanoi opettajana toimiva Helmi kentän laidalta.
Rikua ei paljon eteenpäin tarvinnut pyytää, pohkeiden puristus sai sen hypähtämään melkein raviaskelilla eteenpäin. Ohhoh, vähän vähemmän pohjetta siis, ajattelin itsekseni ja ohjasin sen muiden tavoin vasempaan kierrokseen. Muut olivat keränneet jo ohjat käsiinsä ja alkaneet pyörittelemään ratsujaan ympyröillä, joten tein samoin. Riku viskaisi muutaman kerran päätään kootessani ohjat käteeni ja kiristi heti vauhtiaan lähes raviin. Yritin parhaani mukaan rauhoitella sitä. Sen askel oli hyvin joustava, lähes pomppiva ja siinä olisi ollut todella mukava istua, jos poni ei olisi kiemurrellut jatkuvasti joka suuntaan. Ensimmäinen volttimme oli lähinnä joulupiparin muotoinen.

”Ottakaa vain sitten ravia ja alkakaa taivutella ratsuja vetreämmiksi”, kuului ohjeistus.
Joo ei huolta sillä saralla, ajattelin yrittäessäni saada aikaiseksi edes yhtä suoraa uraa.
”Rikulla onkin selvästi jo kolmikaarinen ura tähtäimessä, mutta ei mennä vielä siihen. Ota ulko-ohja vähän tiukemmalle ja ota sitä selkeämmin pohkeen ja ohjan väliin”, Helmi korjasi nähdessään ongelmani.
Ulko-ohjan kiristäminen auttoi heti huomattavasti ja Riku tuntui heti helpommalta ohjata. Käänsin sen isolle ravivoltille ja sain pidettyä sen tasaisesti taipuneena koko voltin ajan.

”Aletaan ratsastamaan tähän minun pitkälle sivulleni kolmikaarinen kiemuraura niin, että otatte pysähdyksen molemmilla kerroilla keskihalkaisijan ylittäessänne. Voitte ottaa päädyissä voltteja ja pitkällä sivulla käyntisiirtymisiä ja pysähdyksiä niin, että hevoset ovat valmiina myöhemmin tekemään laukkasiirtymisiä.”
Ensimmäinen suorituksemme oli täysin katastrofaalinen. Kaaret menivät kyllä hyvin, mutta niiden jälkeen suoristuminen oli taas ihan hakusessa ja ensimmäinen pysähtyminen tapahtui melkein nenä kiinni vastakkaisessa aidassa. Tosi hienoa, että ilmottauduin niihin koulukisoihin parin viikon päähän.
”Sulla on taas päässyt ulko-ohja karkaamaan”, huomautti Helmi. ”Seuraavalla kierroksella tiukemmalla ohjasotteella ja puolipidätteitä jo reilusti aikasemmin.”
Tein useita käyntisiirtymisiä ennen kuin oli taas meidän vuoromme uralla ja tällä kertaa pysähtymiset eivät olleet kuin pari askelta myöhässä. Suoristaminen vaati edelleen säätämistä.

Jatkoimme tehtävää vielä useita kertoja ja viimeisellä kerralla Riku jopa seisoi rauhallisesti paikallaan ennen kuin annoin sen jatkaa taas ravissa eteenpäin.
”Okei nyt, kun Riku ja Mirjamkin ovat onnistuneet niin siirrytään molempiin päätyihin pääty-ympyröille niin, että Riku, Ringa ja Anna toiseen päätyyn ja Juuli ja Taru toiseen.”
Posket ehkä hieman punoittaen ohjasin Rikun Ringan perässä toiseen päätyyn ja nostin laukan. Ponin askellus tuntui ihanan pehmeältä ja löysin heti hyvän rytmin istua siinä. Helmi antoi meidän pyörittää laukkoja hetken korjaillen samalla istuntoja.
”Mirjam pohjetta vähän taaksepäin, ettet istu ihan kuin keinutuolissa siellä.” Mutta kun tämä tuntuu ihan keinutuolilta…

Seuraavassa tehtävänä oli ravata pitkän sivun puolivälistä seuraavan lyhyen sivun puoliväliin ja laukata sitten taas seuraavan sivun puoliväliin toistaen samaa molemmilta pitkiltä sivuilta lähtien.
”Muistakaa pitää hevoset koko ajan tasaisella tuntumalla, ei mitään hyökkäyksiä eteenpäin laukkaa nostaessa.”
Riku nosti laukan oikein kauniisti ja sain sen pidettyä kontrolloidussa laukassa, mutta ensimmäinen ravisiirtyminen venähti reilusti pitkän sivun puolivälin yli.
”Puolipidätteet Mirjam”, kommentoi Helmi.
Seuraavakin kerta meni aika hakuteille ponin taistellessa eteenpäin, mutta sitten jarrut alkoivat taas löytyä. Parin kerran jälkeen aloimme ottaa laukkasiirtymisiä käynnistä ja takaisin. Riku alkoi tuntua tosi kivalta selkään nyt, kun pääsin jo vähän nauttimaan sen askelluksesta. Pienikin herpaantuminen kostautui kyllä heti ja varsinkin kädestä lipsuva ulko-ohja sai ponin aivan spagetiksi.

”Okei, hienosti meni. Sitten kevyttä ravia ja loppuverryttelyitä”, sanoi Helmi hyvin lyhyeltä tuntuvan ajan jälkeen.
Ravailimme rennosti jonkin aikaa ja kun päästin ohjat pitkiksi loppukäynteihin, Riku venytti kaulaansa pitkälle eteen. Taputin sen kaulaa tyytyväisenä hymyillen.

/ Tutustumistunti suoritettu. Olet nyt virallisesti siirtynyt tasolle 2! Voit siis ratsastaa itsenäisesti.

Lisäksi tarinastasi sait 12 pistettä.

- Jewell