Surkun päikky

”Öy nöyh, mä oon eksyksissä.”

Huokaisin turhautuneena, ja kaivoin puhelimeni takin taskusta. Olin siis ajelemassa mopolla ympäri näitä korven pikkuteitä. Ja ei silloin voi olla eksymättä. Onneksi on puhelin taskussa ja karttaohjelma puhelimessa. Tyytyväisesti hymyillen painoin puhelimen virtanappia ja – mutta hei, tää näyttö on ihan pimee! No voi helkatti, piti se akkukin sitten loppua. Turhautuneena käynnistin moponi, ja lähdin pärryyttelemään takaisinpäin. Ehkä se kotitie vielä löytyisi. Turhauduttuani kun se kotitie ei löytynytkään, olin jo luovuttamassa. Mutta hei, mikäs se tuolla on? Siristin silmiäni, ja lähemmäs saavuttuani huomasin sen olevan kyltti. Ratsastuskouluun. Aina parempi. Entinen hevoshulluuteni nosti päätään, ja käännyin risteyksestä kyltin osoittamaan suuntaan. Koivukujaa pitkin ajaen saavuin pihalle – tallipihalle. Ketään ei näkynyt, se tässä vain oli huono puoli. Jätin kypäräni mopon tarakalle ja lähdin kävellen etsimään jotain tyyppejä.

Paikka oli silmääni hirvittävän kaunis supisuomalainen talli. Erityisesti auringonpaisteessa järven kimaltaessa nätisti taka-alalla... Nyt menee liian kliseiseksi. Tarkemmin katsottuani huomasin jonkun henkilön kävelevän parkkipaikan lähellä, hevosen kanssa. Päättäväisenä lähdin kävelemään häntä kohden, toivottavasti ei minua pidettäisi täysin idioottina.
”Hei, voisiksä vähän jelppii?” sanoin kovaan ääneen, kun olin kuultavissa.
”Riippuu siitä, miten”, sain vastaukseksi, tosin äänensävystä huomasi ettei henkilö yrittänyt minua läheltään karkottaa, vaan pikemminkin naurahti vastauksensa. Siinä sitten selitin pienoisesta ongelmastani, sekä sujuvasti suusta pulppuavan tekstin lomassa esittelin itseni. Sain kuulla, että kyseessä oli aivan tallin omistajatar, Jewell nimeltään. Tämä Jewell oli mielestäni varsin mukava; hän lupasi näyttää kartasta missä mennään kunhan olisi tämän hevosen vienyt talliin.

Vasta tässä vaiheessa kiinnitin huomiota hihnan päässä koiran lailla seuraavaan hevoseen. Ori näytti varsin mukavalta; tosin näytti, että sitä hoitamaan joutuva ei olisi samaa mieltä nähtyään orin karvan pinnassa loistavan mutakerroksen. Ruskeat silmät napittivat uteliaina uutta henkilöä, enkä vain voinut olla kysymättä mitään tästä suklaasilmästä. ”Hei, kukas tää kaveri hihnanpäässä on?” kysyin, katsellen samalla rautiasta oria. Tallin omistaja esitteli hevosen Surkuksi, jupisten vielä päälle jotain laiskoista työntekijöistä joista kukaan ei ollut innokas harjaamaan kiitettävän mutakerroksen kerännyttä hevosta; tiedäppä sitten mistä se mutaakin on löytänyt.

Vähänks nätti, täällähän vois käyä uudestaankin, saiskoha sitä silittää...
Ei sulla riitä aika!
Vai miten niin ei? Sitähän mulla pelkästään on..
Ei!
On!

Taistelu pääni sisällä kiihkeytyi, mutta lopulta annoin toiselle puolelle periksi. ”Lähdeksä hoitaa tän?” kysyin saaden myöntävän vastauksen. Ja kuin unelmien täyttymyksekseni Niin varmaan, et sää mitää hoidokkia tarttee Jewell ehdotti auttavani häntä Surkun kuorimisessa. ”Mikäs siinä”, sanoin iloisesti ja lähdimme yhdessä tallia kohden; Jewellin johdattaessa minut tallien, tarhojen ja kenttien läpi hoitopuomille. Hirveästi rakennuksia!

Jewell sitoi pikkuorin kiinni, ja hävisi sisälle talliin, varmaan hakemaan työskentelyvälineitä. Itse höpöttelin mukavia Surkulle, rapsuttaen tätä harjan alta. Ori sulki silmänsä kiinni ja alahuulikin taisi vähän väristä. ”Teistähän on tullut hyviä kavereita!” kuulin jonkun toteavan takaani ja säpsähdin pienesti. Jewellhän se siinä, harjapakin kanssa. Ennen kuin kerkesin mitään todeta, tyrkättiin minulle käteen oranssi harja. Hymyilin pienesti, ja kiersin Surkun toiselle puolelle kuorimaan mutakerrosta.

Siinä sitä sitten puunattiin. Eihän tunti ja vartti mikään pitkä aika hevosen harjaamiseen ole, eihän? Naama kiilsi hiestä ja kädet oli kipeänä. Väliäkö sillä; olin aivan lumoutunut pikkuorin ihanasta luonteesta ja suloisista nappisilmistä. Saatuamme työmme päätökseen ja nojattuamme hetken hoitopuomia vasten, aukaisi Jewell suunsa. ”Haluaisiksää tulla uusikskin? Täällä kyllä riittää töitä...” Joo, no tottakai! ”Mikäs siinä, mutta haluaisitko sä nyt näyttää vähän sitä karttaa?”

Näin minusta siis tuli Surku-suomenpienhevosen hoitaja, ja selvisin kotia täältä metsien perältä. Ja minulle selvisi, että ajoin ympyrää, ja kotini oli vain kilometrin päässä tästä tallista. Ei ihme, kun ne maisemat olikin näyttäneet niin samoilta koko ajan...