1. helmikuuta -15 / Ou-nou tulee talliin

Leijonalaaksossa tapahtui joka puolella. Tuntsarit ahersivat töissään, yksityisiä tupsahteli pihaan ja hoitajien määrä lisääntyi. Tammikuu oli ollut täynnä kaikenlaista. Aitan remontti oli ollut yksi suurimmista projekteista ja Tinkan sähköasentajamies Hanski teki töitä saadakseen sinne toimivan jääkaapin ja lieden tälläkin hetkellä. Istuskelin itse oman kotitaloni keittiössä pitkän pöydän ääressä ja join lämmintä kaakaota (kahvi hyi) mukista, jonka reunat olivat hieman lohkeilleet.

Yksi mulle tärkeimmistä oli tietenkin ravuritammani Rospen kantakirjaus. Olin mennyt vähän nöyränä, kumartaen paikalle, mutta Rospe olikin yllättänyt kaikki. Se oli palkittu toisella palkinnolla ja vielä hyvin pistein. Pieni hattaraputte oli näyttänyt kyntensä taas kerran! Palauttaessani sen takaisin viikon Leijonalaakson reissultaan Mikolle valmennukseen, oli ollut melkein tippa linssissä.

Helmikuussa menisi taas uusia hevosia kohti kantakirjauksia. Varpun oli pitänyt osallistua jo tammikuussa, mutta oli alkanut ontua edellisenä päivänä. Nyt olisi uusi tilaisuus näyttää kyntensä, joten sen kanssa oltiin tarkkoja. Olin suorastaan hysteerinen ja äärimäisen rasittava, kun varoin hevosta kuin se olisi lasista tehty. Onneksi mulla oli kaikki nämä ihmiset aina takomassa järkeä päähän, kun olin sitä mieltä, että Varpu oli hangannut häntäänsä tai tehnyt muuta yhtä järkytävää. Romeo oli sitten myös oma tapauksensa, mutta koska näin orejani huomattavasti vähemmän kuin tammoja, en ollut aivan yhtä sekava sen suhteen. Hely tai Konsta kumminkin soittelivat päivittäin, miten sen kanssa menee. Hely oli onneksi niin pieni, että pystyi ratsastamaan isoimmilla shetlanninponeillakin.

Puhumattakaan, kuinka hermoilun kuun 19. päivästä... Veisin Roudan ja Unskin silloin ensimmäistä kertaa näytille näyttelyihin. Mukana olisivat myös konkarit Vilho ja Kia, jotka olivat tässä kuussa vierailleet useissa näyttelyissä.

Heräsin ajatuksistani, kun pihaan kaartoi harmaa citymaasturi ja sen perässä traileri, jonka kyljessä luki "Leijonalaakson ratsastuskoulu" haalean, karjuvan leijonan päällä. Inka loikkasi kuskin paikalta ja Miika toiselta puolelta. Laskin mukin pöydälle ja suorastaan juoksin ulos.

"Saitko aidat korjattua?" Inka kysyi ja vastasin myöntävästi. Samperin Routa oli rysännyt tänään aidoista läpi, tiedä sitten miksi, ja oltiin vietetty muiden kanssa hevosjahdin täyteistä aamua. Siksi en alunperinkään ollut pystynyt lähtemään Inkan kanssa hevosen haku -reissulle, vaan jäänyt kotiin leikkimään hippaa neljän mua sata kertaa kovempaa juoksevan tamman kanssa. Anna, Lexi ja Routa olivat kaikki ottaneet ilon irti, mutta Riina sentään oli tajunnut oman parhaansa kun vähän ravisutteli kauraämpäriä.

"No mitä me odotetaan, puretaas tää nyt jo", Miika hoputti. Kurkkasin kopin etuovesta ja näin suloisen, pikkuisen turvan. Miika ja Inka alkoivat laskea takaseinää sillaksi. Kun Inka avasi takapuomin, peruutin hennon hevosen ulos trailerista. Ja siinä se seisoi, suomenhevosten tuore koululupaus.

Oona pörisi, olihan se vasta puoli vuotias varsa. Kauan palloteltuani olin Melinalle Runoratsuihin pistänyt tarjouksen, en voinut antaa tämän mennä ohi! Ja siinä se nyt kökötti, läsipäinen, tummanrautias kaunis Runon Ou-nou. Hengitys muuttui höyryksi kylmässä ilmassa ja talvikarva oli pitkää että pehmeää. Oona näytti ihmettelevältä, kuin ei oikein olisi tiennyt mitä täällä teki.

"Ihana!" huudahti Helmi kurkatessaan Päätallin ovensuusta.

"No eikö?" sanoin ja hymyilin ylpeänä. Oona tuntui ensihetkestä lähtien paljon käsitellyltä ja hyvin koulutetulta tepastellessaan nätisti mun vierellä talliin. Se ei hämmentynyt oikein mistään ja oli karsinassa heti kuin kotonaan. Rapsuttelin sitä pitkän aikaa, kunnes lähdin kutsumaan kaikkia kaakaolle.