Veronan päiväkirja

Traileri rämisi äänekkäästi, kun vaaleanturkoosiin fleeceloimeen kääritty kimo tamma repäisi itsensä irti Eerikan käsistä lastaussillalla.
”Saakeli – HEVONEN IRTI!” kaikui vaaleahiuksisen sisareni luja ääni pitkin pihaa, jossa ihmiset jo yrittivätkin saada pää ilmoissa ravaavaa tammaa pysähdyksiin. Quicksilver katseli pöyristyneenä kaikkia, jotka estivät sen pakoreitit ja kuuliaisena pysähtyi, antaen kiinni lähimmälle tuntilaiselle. Juoksin pikaisesti paikalle ja kiitin Ullaa, joka sai kimottaren rauhoittumaan.
”Voi hyvänen aika, ei olla edes Jewellille näyttäydytty ja heti sä aiheutat kaaosta”, naurahdin kuivasti kimon tamman kaulaan, kun sain sen kulkemaan siivosti vierelläni. Minun tuurillani Jewell oli kuitenkin nähnyt koko prosessin ja yritti olla nauramatta tallin ovella Inka vierellään.
”Hah hah, eikö olekin hassu hevonen?” murahdin tekovihaisesti, joka sai kuitenkin väistyä leveän hymyn tieltä.
”Onhan se! Hei kamoon, vähän vauhtia elämään”, Inka hymyili ja tarjosi tallikoiria kyttäilevälle Veronalle kättään. Tamma tyytyi yhteen nuuhkaisuun ja aloitti vaativasti maan kuopimisen.
”No, jos Maissi ei sitä jo tuonut, Veronan kanssa saa ainakin juosta.

Pudistin päätäni ja kävelytin tamman käytävän läpi uudelle karsinalleen, johon oli teipattu pieni pala paperia, johon joku oli harakanvarpain kirjaillut nimen ”Verona”. Tamma pälyili ympärilleen kääntäessäni sitä karsinaansa ja näytti erityisen pelokkaalta. Napsauttaessani narun irti kulahtaneesta nahkariimusta tamma katseli minua hetkisen, kunnes kääntyi nuuskimaan seiniä ja juuri kiinnitettyjä ruokakuppeja. Huokaisten jätin suuren tamman omiin oloihinsa, matkaten kohti sateisen hämärää etupihaa, jossa Eerika jo purki tamman kaikkia varusteita ja loimikasoja.
”Siis kun sain ottavani tamman loimet sen mukana, en luullut saavani kahta miljoonaa eri loimea. Vieläpä samanvärisinä”, mutisin nostaessani tamman satulan käsivarrelleni. Eerika ei edes huomioinut kommenttiani, oli liian kiinni Miikassa, joka taas oli meitä auttamassa.
”Hei, toivottavasti et meinannut kokonaista hevosarmeijaa tänne tuoda. En mä koko loppuelämääni jaksa varusteita purkaa!” Miika valitti kerätessään pudonneita pinteleitä sorapohjalta.
”Älä huoli. Eipä mulla olisi varaa ostaa kolmatta”, hymyilin hänelle ja lähdin kamoineni satulahuoneelle.

Kun varusteet olivat löytäneet paikkansa ja Eerika oli valmiina lähtemään kotiin, käväisin Veronan karsinalla. Tamma pörähti äänekkäästi viheltäessäni karsinan ovea avatessani, mutta antoi olla – kaivautuen iltaheiniensä sekaan. Astuin tamman vierelle ja silittelin sitä hiljaa, ihastellen sen vaaleaa karvaa, joka oli aivan toista maata kuin pieni ruunikko. Verona käänteli korviaan malttamattomasti, kun rapsuttelin sen korvantaustaa, samalla mietiskellen: ”sua vielä mainostettiin suhteellisen hitaana ja jotenkuten rauhallisena. No, ainakin tiedän, että ravi irtoaa.”

/ Tervetuloa Leijonalaaksoon, Verona!

Myös eräs asia, jonka näiden nelijalkaisten kanssa oppii: ihan kaikkea ei kannata ottaa vakavasti. Kaikilta meiltä välillä hevoset vähän karkailee, jopa parhaimmilta. Mitään ei kuitenkaan sattunut ja tilanne oli nopeasti ohi. Onneksi tamma ei lähtenyt minnekkään kauemmas.

Miikaa saa mielellään hätistää aina tilaisuuden tullen hameväen kimpusta... Tiedät varmasti mitä mieltä olen asiasta.

★★★★

Sun tekstit ovat aina ihanan luovia ja vaihtelevia, eivätkä koskaan samanlaisia. Niitä lukee mielellään, teksti on helppolukuista ja sulavaa. Kiitos taas tarinastasi!

- Jewell