13. maaliskuuta / Sä tsiigaat voittajaa (Jonna)

Mua vähän masensi. Tietenkin Jewellillä oli aina niitä sen tyhmiä tempauksia, mutta tää oli kyllä aika huikea, varsinkin kun oli selvästi ajateltu täysin mun nöyryyttämiseksi. Ihan kuin ei riittäisi, että lähtisin ylihuomenna maastoon Romeolla, joka sentään oli pieni shetlanniponi, vaan oli tämäkin vielä pitänyt keksiä. Seisoin hevoseni selässä estekilpailuiden verryttelessä kiroillen. Tietenkin Inka sai mennä Diksillä sekä Miika Pirulla että Juulilla, Helystä puhumattakaan, jolla oli useampi ori tänään listoille ilmoitettuna. Mikä mulle sitten oli annettu?

Pieni ja jästipäinen Sinko-Anna. Okei, mä pidin tästä ponista ja koska en ollut turhalla pituudella kiusattu, sopi se mulle ihan hyvin. Mutta siinä missä kaikki muut meni komeilla suomenhevosoreilla ja puoliverisillä, mä viuhahtelin just tällä hetkellä suuntaan ja toiseen pienen weshponin kanssa kuin mikäkin alkeistuntilainen. Jos mua jokin lohdutti, niin Anette, joka ei meinannut saada Mörköä yhdenkään esteen yli sitten millään. Ja se oli vielä lupautunut menemään Severilläkin! Siis vapaaehtoisesti. Onnittelut vaan siitäkin aivotyöskentelystä, Tarassa sentään oli vähän fiilistä kisata.

Mä nostin taas päättäväisesti laukan, huusin "okseri" ja suuntasin estettä kohti. Pidätin Annaa pitkään, istuen syvemmälle ja syvemälle, lyhentäen askelta, kunnes mun oli juuri ennen estettä annettava sen ottaa pari reippaampaa askelta. Se sinkaisi heti mun alta kuin tykki, hyppäsi nopeasti, mutta ketterästi esteen.

"Etkö sä saa sitä yhtään rauhottumaan?" huusi turhautunut miehen ääni. Mun teki mieli potkaista Miikaa, joka oli ilmoittanut itsensä multa enempiä kyselemättä mun valmentajaksi. Nyt se kökötti keskellä pikkumaneesia valmistaen mua koitokseen, joka odotti isossa maneesissa. Jupisin jotain vastaavaa kuin "no miltä helv---- soikoon näyttää", mikä sai jätkän vain virnuilemaan lisää. Ravasin sen Miikan luokse tuohtuneena ja enempiä kyselemättä pamautin sitä hellästi päälaelle.

"Ihan jättekiva et jaksat vaivaantuu, mutta häivy ennen ku annan tän juosta sun päältä", sanoin sille tiukasti ja sain jätkän näyttämään aika murheiselta. Se lähti kovaan ääneen valittaen pois verkkamaneesista. Ihan varmasti sillä olisi ollut parempaakin tekemistä, kuten buffassa työskentely tai ratahenkilökunnan jobi. Oli kuitenkin kirjoittamaton sääntö, että jos Miika Sario pääsi jotenkin sluibaamaan hommista, se teki sen. Mä en mennyt ihan yhtä hyvin lankaan kuin Anette, jota Miika oli koutsannut aluksi.

Mörkö olikin varsinainen ihme. Se ei jaksanut juurikaan jalkojaan nostaa, kun katsoin sen verkkaamista. Edellisellä radalla Anette ja Mörkö (jonka lempinimestä olin yhä aika otettu, hei mähän olin keksinyt sen) olivat päässet ekan vaiheen nollilla, mutta pudottaneet toisessa yhden puomin. Se oli sinänsä musta ihan huvittavaa, koska oletin että rata olisi muistuttanut enemmän keilausta kuin esteratsastusta. Toisaalta, ei mulla ja Annallakaan nyt mennyt kovin hyvin. Ehkä selvittäisiin nippa nappa radalta hengissä. Anna oli sentään käynyt kisoissa ennenkin, mutta mahdottomalta se tuntui!

Lopulta liu'uin maneesista toiselle ja odottelin portilla vuoroa. Meitä starttaisi tässä luokassa vain kolme, joista olin viimeinen lähtövuorossa. Lopulta Annan kanssa sipsuteltiin maneesiin ja jäätiin odottamaan radalla pyörien vuoroa. Mörkö ei näyttänyt kovin vakuuttavalta, pudottaen kolme estettä seitsemästä. Yllättävän hyvin sinänsä. Anetten kaahatessa ponin kanssa maalilinjalle ja hiljentäessä käyntiin, katsahdin tuomariin ja tervehdin. Pian kuuluikin lähtömerkki.

Nostin laukan, joka päätyi siihen, että kuumuva Anna laukkasi neljä askelta paikallaan, kunnes sinkaisi eteenpäin. Nousin esteistuntaan, tehden samalla vielä pidätteitä tammalle muistutukseksi, ettei se ollut nyt se joka päätti suunnan. Ensimmäinen este oli kirjava pysty, jonka Anna ylitti reippaasti arkailematta. Se tuntui heti erilaiselta kuin verryttelyssä - kuin se tietäisi, että nyt oli tosi kyseessä. Toinen este oli okseri, johon tehtiin kyyneleen muotoinen kaarre lyhyestä päädystä. Anna tuntui pirteältä, reagoi apuihin nopeasti ja miettimättä. Välillä se hieman heitteli päätään kuin muistuttaen, että oli kyllä vielä sama hurja poni, vaikkei nyt siltä tuntunutkaan.

Jossain kuudennen ja seitsemännen esteen välillä oli pidempi tie, jossa annoin ponin ottaa pidempää askelta. Annapa päätti ottaa
ilon irti ja pukitti suuressa kaaressa. Mä en pystynyt kuin nauramaan ja ajattelemaan, että nyt ei viimeisellä esteellä pudotettaisi. Eikä pudotettukkaan!

Anna viiletti kuin tuulispää mun pyynnöstä vieläkin kovempaa koko uusintaradan, kääntyen nopeammin kuin olin edes nähnyt mahdolliseksi se pölhön kanssa. Kun viimein ja viimein suoriuduin ulos radalta, virhepisteittä, en voinut kuin hymyillä ja taputtaa pärskivää ponia. Hymy vaan leveni, kun kuulin uutiset. Me oltiin peräti voitettu!

Kasikympin verkassa poni oli taas samanlainen pässinpää, mutta tällä kertaa en lannistunut hetkeksikään. Kestin jopa Miikan ääliömäiset neuvot, joita tuli kuin sieniä sateella. Osan se suuntasi Anetellekkin, mutta koska se jopa totteli, taisi suurin osa tulla mulle. Ihan for real, multa meni kaikki ohi. Mutta kuinka moni ehtii kuunnella päsmäröivää taliaivoista ääliötä, kun poni alla pukittelee ja sinkoilee suuntaan jos toiseen?

Rata meni taas ihan täydellisesti, vaikka vauhti olikin saanut useat tuntiratsastajien äidit valahtamaan kalpeiksi ("tolla ponilla ei sitten meidän Liisa ainakaan ratsasta ikinä!"). Jewell oli aika yllättynyt ja tarjos mulle peräti pullakahvit suorituksesta. Ei ehkä olisi kannattanut.

Rikussa ei sinä päivänä ollut mitään hallintaa. Tavallisesti se oli ihan mukava, mutta tänään se posotti menemään sieltä mistä mahtui. Touhussa ei ollut mitään järkeä verryttelystä kisaradalle. Se pukitteli, loikki pystyyn ja tiputteli puomeja mennessään. Lopulta meille kertyi peräti 16 virhepistettä ja siunaantui paikka joukon hänniltä. Niin se kai on - jos toisen kanssa menee hyvin, toisen kanssa ei voi käydä mitään hyvää. Riku sen sijaan tuntui radan jälkeen todella tyytyväiseltä itseensä.

Kun illalla katselin kumpaakin karsinoissaan, ne näyttivät onnellisilta. Riku ei tainnut ollenkaan tajuta, ettei sillä ollut mennyt hyvin. Sen sijaan se oli pitänyt hauskaa oikein meidän molempien puolesta! Anna taas oli nauttinut vauhdikkaista kunniakierroksista niin, ettei Tarukaan ollut pysynyt sen perässä.

"Oisko nyt sellanen hetki, että lähettäs yhille?" kysyi Inkan ääni mun takaa. Mä käännyin katsomaan sitä silmiä juonivasti siristäen.

"Ihan vaan yhille?"

"Joo, yhille."