3. maaliskuuta 2015 / Villit cowboyt saa nyt jäädä päiväunia oottamaan

"Okei, pidetään tauko. Taru on sit seuraavaks, pysykää sen kanssa asemissa!" Jewellin ääni raikui valokuvaajan säätäessä kameraansa huolestuneesti mutisten. Ringa oli käynyt kuolaamassa linssiin, ja se piti tietysti vaihtaa.

"Anette, anna se Miikalle ja mee talliin laittamaan Mörköä kuntoon. Sen vuoro on Gracen jälkeen, pyydä joku hoitaja avuksi", Tinka sanoi ja sai Miikan kohottamaan kulmiaan hyvinkin merkitsevästi. Tuijotin sitä silmiin niin vakavana kuin osasin ja ojensin tummanrautiaan tamman ohjat jätkälle - tai no pikemminkin tyrkkäsin ne sen nyrkkiin, miten vain. Morri oli koko tallin paras kauramopo, rakastin sitä yli kaiken. Viimein joku hevonen, joka ei ollut tylsä muttei nakertanut käteen reikää!

Pujotin vuonohevosen pörröisen pään vaaleanpunaiseen (iik!) riimuun ja annoin sen tutkia taskuni läpi jo kättelyssä. Kun olin saanut harjat raahattua karsinan puolelle ja aloittelin harjauskivellä kaiken mudan irrottelemista, käytävältä kuului askelia ja supinaa. Jostakin syystä tunnistin sanat Range ja Rover. Oscar oli kyseessä.

Nojauduin karsinan oven yli käytävälle ja loin jätkään enkelinkatseen.
"Ei sulla ois kiire mihinkään? Mulla nimittäin on", sanoin huulia mutristaen. "Morri eiku Mörkö pitää saada parhaimmilleen, meillä on valokuvauspäivä ja otetaan parempia kuvia hevosten sivuille."
Oscar vilkaisi ympärilleen, ja tein samoin. Kaikki harvat ihmiset jotka tallissa maleksivat tähän aikaan vilkuilivat meitä supattaen.
"Sä pyydät mua auttamaan, vai yritätkö itse livistää hommista?" jätkä kysyi toruvaan äänensävyyn.
"Kamoon, nainen hädässä", mutisin ja avasin karsinan oven. Mörkö tuijotti meitä villin otsaharjan alta, ja ihan kuin sen ilme olisi ollut jotenkin merkitsevä.
Ehkä mä toivoin vaan.

Oscarin kanssa oli tietysti mukavaa hoitaa maailman helpointa ruunaa, keskustelun aikana ei voinut tylsistyä. Tiesinhän mä, että jotkut stalkkerit jotka kuolas ratsastuskoulun päivänsädejätkän perään kuunteli meidän keskustelua, mutta ei se mua haitannut saati pysäyttänyt. Mun kielenkäyttö alkoi kiihtyä kiihtymistään, ja lopulta päädyin tuijottamaan kasvoja, jotka pidätteli naurua.
"Tiedäks, sä puhut aika paljon", Oscar huokaisi hymyillen ja selvitti takkuja hallakon hännästä.
"Tiedäks, jätkät valittaa aina kaikesta", naurahdin sukien vielä viimeisiä vetoja pölyharjalla. Ja valtataistelu sukupuolien välillä jatkui.

"Noniin, saatiin kamera taas käyntiin, joten nyt ois aika tuoda Grace ja Mörkö näytille. MIIKA TULE SIELTÄ!" Jewell kuittasi ovelta ja annoin Jonnan - jolla oli niin paha päivä, ettei edes Miika uskaltanut letkautella sille mitään - taluttaa ihmissyöjä-Gracen edeltä ulos. Tamman hännässä koreili punertavalla rusetilla viimeistelty kalanruotoletti. Mun ja Oscarin projekti, luonnonlapsivuonohevonen köpötteli vähintäänkin sipsuttavan ratsuponitamman takana huokaillen uusille tallikavereilleen, kuinka se ei välittänyt ulkonäöstä. Miika käveli meitä vastaan ja näin sen livahtavan Annan karsinaan turkoosi riimu käsivarsillaan. Vahvoilla hevosmiehen käsivarsillaan.

Ei hittolainen.

"Villit cowboyt saa nyt jäädä päiväunia oottamaan." Oscar näpsytteli sormia mun silmien edessä, olin kai pysähtynyt.
"Ai sori", naurahdin ja maiskautin standby-tilassa olevan Mörkön taas liikkeelle hymyillen hämmentyneesti. Turhaan mä Miikaa tuijottelin, kun Oscar oli tuossa. Ja miksi mä edes tuijottelin ketään? Eihän mun tarvinnu.
Oscarin kasvot sädehti, kun se sai nolata mut. Punastellen läpsäisin sitä poskelle - ihan nätisti tietty, mutta sain silti tuiman katseen Jewelliltä. "Ja kuule, sä saat olla mun cowboy anytime", jatkoin vielä virnistellen. Welcome back, itsevarmuus.

Mörkö sai kuvaajalta paheksuvan katseen kun täydellisen sädehtivä Grace lähti purkamaan kampaustaan Jonnan käsissä. Vuonohevonen näytti mun mielestä maailman sympaattisimmalta, jopa Oscar uskalsi kehua sitä (ehkä se ymmärs mun tuiman katseen oikein). Pillifarkkuihin ja rakkausaiheisiin tatuointeihin verhoutunut valokuvaaja mutisi jotain, sääti valotuksia ja räpsi kuvia. Ja olin melkein varma, että Mörkö poseerasi.

"Noniin, sitten vaan seuraavaa kaveria kehiin. Käy sä Anette laittamassa vaikka Juuli kuntoon, Oscar voi mennä auttamaan tai jatkaa omia hommiaan."
"Tietysti mä autan", jätkä sanoi väläyttäen vähintäänkin hurmaavan hymyn tallinomistajalle. Mielistelijä.

(Jos nöin kerta sai kommentoida..)

Voi unohda se miika, se ei oo mitöä muhun verrattuna!

Jos ei mitää muuta nii kyl tää sai mut hymyileen, no ei kyl tää oikeesti oli kiva tarina lukea! c: mut hei kadu mitä sanoit mä en niin oo mielistelijä!!!! >

Miika ja Anna? Vähintäänkin mielenkiintoista kuvitella meidän hurja hevosmies ton pikkuponin kanssa... Anna tosin pisti vähän hanttiin ja taisi Miikan ego taas saada vähän kolhuja.

Koeta nyt hillitä itseäs kaikkien niiden miesten keskellä. Ei ne nyt niin kummallisia ole, johtuu vaan ettei vertauskohteita tallilla näe. Kyllä ne käsivarret on oikeasti varsinaiset siimat kun leffojen sankareita katsoo (ehkä)!

Mörkö tosin on söpö aina. <3

Ihana tarina, pidän edelleen sun tyylistä, ja vaikka nyt vasta kommentoin niin luin kyllä heti kun näin ilmestyneen. Taidat tosin sen tietääkin.